Kirsi Kainulainen oli ensimmäinen nainen, joka voitti kultaa moottoripyöräilyssä MM-tasolla. Kultamitalitaisto nousee astetta kovempaan arvoon, kun kävi ilmi, että Kainulaisen taisteli viimeiset kisansa selkäkipujen kourissa. MM-taiston päätyttyä selkäkivut yltyivät ja Kainulaisen selkä operoitiin kiireellisenä viime viikon lauantaina. Tavoitimme Kirsi Kainulaisen sunnuntaina, kun leikkaus oli onnellisesti ohi. Keskustelu laajeni mp-urheilun arvostukseen Suomessa ja kilpaurheilijoiden asenteeseen laajemminkin.
– Selkäni on suoraan sanottuna täysin laho. Se on leikattu välilevyjen pullistumien takia aikaisemmin jo kaksi kertaa, eli lauantainen Porvoossa suoritettu leikkaus oli kolmas operaatio, Kirsi Kainulainen kertoo.
– Oireet alkoivat heinäkuussa yhdellä kisareissulla. Kävin jo silloin lääkärissä, mutta hammasta purren painoin kauden loppuun. Ikinä en olisi selvinnyt ilman fysioterapeuttieni Päivi Rautiaisen ja Tiina Feltin apua. Päivi oli puhelinyhteydessä päivittäin ja häneltä sain jumppaohjeet aina kun tie oli nousta pystyyn. Jumppasin kuin heikkopää, että oireet ja kivut olisivat olleet edes inhimilliset. Tiinalla kävin viikoittain mobiilisaatiossa. Kun selkä on kipeä, niin koko kroppa kiristyy. Tiina auttoi aukaisemaan jumit ja molemmat olivat tärkeitä henkisiä tsemppareita. Tämäkin juttu on omasta päästä kiinni.
– Selän kivut alkoivat koveta heti viimeisen startin jälkeen eli kun ajettiin vielä MM-lähdön jälkeen kaksi BSB-starttia. Selkään ei osunut mikään enkä ollut väärässä asennossa. Mutta kun kisalataus hävisi ja tiesin, että nyt on ajokausi ohi ja aikaa parantua, niin mieli antoi luvan löysätä otteen rikkinäisestä selästä.
Kirsi selkäoperaation jälkeen. Kuva Kirsin Facebook-sivusto.
Paluu töihin
– Palasin töihin maanantaina ja olin innoissani, oikeasti innoissani, että pääsen töihin. Että saa olla rauhassa eikä tarvitse hötkyillä minnekään kesken viikon. Vähitellen viikon mittaan hermokipu kuitenkin koveni.
Liikkeellä ollessani, kun selkätuki oli tiukalla, kipu oli vielä siedettävä, mutta paikalle jäädessäni tuska alkoi olla sietämätön.
Säteilevä hermokipu yltyi vasempaan jalkaan ylitsepääsemättömäksi. Jo aikaa sitten olin varannut tuolle illalle ajan ortopedille ajatuksena, että hoidan vaivan pois syksyn mittaan kaikessa rauhassa. Mutta kiirehän tämänkin asian kanssa tuli.
Vielä keskiviikkoiltana menin magneettikuvaan ja vika löytyi saman tien. Välilevyn pullistuma. Torstaina olin ensiavussa ja illalla minut siirrettiin osastolle. Leikkaus oli tarkoitus tehdä jo perjantaina, mutta aika-taulu venyi niin, että kirurgin oli levättävä välillä ja lauantaiaamuna oli vihdoin minun vuoroni.
Kun kipu on läsnä kaikessa
– Ne olivat elämäni kolme pisintä yötä. Kipuun ei auttanut mikään. Kaikkea kokeiltiin, ja lopulta jo oksensin voimakkaiden kipulääkkeiden vuoksi. Itkin kuin pieni lapsi koliikissaan.
Aikaisemmin jo mainitsinkin että kaikki on päästä kiinni, niin tämäkin asia. Heinäkuussa kun sain tietää vaivasta, niin Päivi ja Tiina osasivat valmentaa minut aina aallonharjalle. Sain mentaalipuolen niin vahvaksi että jos minua olisi potkaistu polveen, niin tuskin ilmekään olisi värähtänyt.
Joka ikinen aamu lähti käyntiin niin, että peukalovarvasta lukuun ottamatta vasen jalka oli tunnoton. Kipuja oli siellä sun täällä. Annoin jalalle vuoroin kylmää ja kuumaa suihkua. Pumppasin jalkaa, jotta hermolla olisi tilaa mellastaa ja lisäksi rullailin pilates-rullalla kroppaa. Valmis!
Tänään teen työni ja sitten menen uimaan, koska vesi on lempeä mutta vahvistava elementti erilaisiin vammoihin ja vaikka kuinka sattuu, vesi kantaa sinua! Sen jälkeen paljain jaloin kävelyä 20 minuuttia, että tunnoton jalkaterä tajuaisi, että aion kävellä ja pian olla sivuvaunun kyydissä. Työpäivien aikana käytin kaikki tauot tuohon hermojumppaan.
Maailmanmestarit Pekka Päivärinta ja Kirsi Kainulainen Naisten moottoriurheilupäivässä Hyvinkäällä.
"Minä pystyn"
– En kertaakaan antanut valtaa sille ajatukselle valtaa että pystynköhän minä? Vaan ajatukseni oli: Minä pystyn! Tuo oli minun harjoitusohjelmani siihen saakka kunnes kausi oli ohi.
Lauantainen leikkaus meni hyvin. Oli kuulema kestänyt reilut kolme tuntia. Olin väsynyt, mutta heräämössä reagoin siihen, että yes, jalat liikkuvat ja varpaissa on tunto ja jalan ulkosyrjä tuntee myös. Sitten vaivuinkin uudelleen uneen. Kaikki kivut jäivät pöydälle. Leikkauksen jälkeen en ole tarvinnut kipulääkkeitä enää lainkaan.
Heräsin tänä sunnuntai-aamuna 3.30. Ajattelin, että tänään on hyvä päivä aloittaa kuntoutus. Lääkärikin sanoi, ettei ole estettä kotiutua kun kaikki on mennyt näin hyvin, ja kun on huippu-urheilijan kunto.
Itse kuntoutus kestää kuukauden, sitten olen taas iskussa. Hyvä fyysinen kunto nopeuttaa kuntoutumista.
Ajaminen jatkuu
– Fysioterapia jatkuu läpi elämäni, koska selkä ei tule olemaan koskaan enää entisensä. Varsinaisia rajoitteita ei ole, kunhan en ihan heti nostele painavia esineitä ja kiertoliikkeitä tulee välttää jonkun aikaa. Kävelemään lähden maanantaina sauvojen kanssa ja sitä hermopumppausta tietenkin jatkan.
Kun saan poistettua tikit niin lähden uimaan. Selän liikkuvuusharjoitteet alkavat varmaan noin kolmen viikon kuluttua. On oltava varovainen, mutta ei liian varovainen. Pikku nipistyksiä ei tarvitse pelätä, se on paranemisen merkki. Tiedän asian kokemuksesta, sillä tämähän on jo kolmas kerta, kun käyn tämän läpi.
Tulevan kauden suunnitelmiin tämä ei vaikuta millään tavalla. Soolotestit jäivät tältä syksyltä, mutta vuodenvaihteessa on aikaa niillekin, jos jotain sopivaa tarjotaan. Eikä lääkärikään kieltänyt sivarihommaa, kun esittelin kuvia lajista.
Selkä saatiin nyt kuntoon, mutta tällä viikolla selviää, mitä tehdään olkapääni kanssa. Sormet puutuvat enkä pysty nukkumaan kipeällä puolella. Yritän, ettei uutta leikkausta tarvittaisi. Fysioterapiasta olen aikaisemminkin saanut apua moneen vaivaan, sillekin olisi varmaan jotakin jumppaa tarjolla. Täytyy itse olla aktiivinen ja tehdä niitä harjoitteita, toistoja toiston perään.
Olkapää on kuvattu ja kunhan kirurgi katsoo kuvat läpi, niin sitten tiedetään enemmän. Jos joudutaan uuteen leikkaukseen, niin käsi on saatava kuntoon ennen uutta kautta.
Moottoriurheilun arvostus Suomessa?
Moottoriurheilu ei saa Suomessa taloudellista tukea miltään viralliselta taholta. Nyt kun olette Pekka Päivärinnan kanssa tuoneet mainetta ja kunniaa Suomelle, niin onko mielestäsi arvostus lajia kohtaan yhtään parantunut?
– Meitä moottoriurheilijoita ei ole ikinä täällä Suomen maassa arvostettu. Sitä en tiedä miksi asia on näin. Esimerkiksi Eero Remes voitti juuri enduron maailmanmestaruuden ja Niki Tuuli on ajanut itsensä podiumille MM-sarjan osakilpailuissa, mutta missään ei niistäkään puhuta muuta kun mp-piireissä.
Kuuntelin toissa viikolla pitkää rupattelua aamu-tv:ssä siitä, kun triathlonisti oli LÄHDÖSSÄ Havaijille kisoihin. Ei edes tulossa, vaan vasta lähdössä. Ja että lähtee tutustumaan ja tutkimaan seuraavaa kautta varten ja hyvänä päivänä voi sijoittua 10 joukkoon jo nyt. En väheksy itse urheilijaa ja hänen työtään, mutta se jotenkin sai takajaloilleen kun sanoi että lähdetään sopeutumaan alkuun ilmastoon jne.
Meidän sopeutumisemme on sitä, kun hyppäät autosta ulos 3000 kilometrin jälkeen, huomaat että jalat on tönköt ja joka paikka jumissa niin, että kävelykin muistuttaa lähinnä katkokävelyä. Muutaman tunnin yöunilla alat pystyttämään leiriä. Välillä on kylmä kuin mikä, ja vettä tulee kuin aisaa tai vaihtoehtoisesti on niin kuuma ettet jaksa kunnolla edes hengittää. Ei ole vaihtoehtoa! Siinä vaiheessa ei tule mieleen, että onko matkaväsymys vai miksi on poikki. Menet radalle, tulet radalta ja alat huoltamaan pyörää. Syödäkin pitäisi, jahka ehtisi laittamaan jotain ruokapuolta.
Tahto tuo tuloksia
– Niin ja näitä kuulee välillä telkkarissa, että oli matkaväsymys ja kroppa ei sopeutunut tähän ilmastoon. Se on päästä kiinni. Jos aina ajattelee negatiivisesti ja etsii ongelmia niin niitähän saa omasta mielestäsi etsittyä niin paljon kuin ajatus juoksee. Ihmisen mieli on heikko. Kilpailinpa itse missä lajissa vain, niin minulla on monesti ollut tunne, että kroppa ei välttämättä olisi jaksanut enää senttiäkään, mutta pää on se mikä vie. Tahto.
Ei ole väärin urheilla, mutta jos kutsut itseäsi urheilijaksi niin tulokset ovat ne, mitä pitää huomioida, eikä ”mitä tää kisamatka sulle antoi?” -kokemuksia. Ei yhteiskunnan varoilla mennä hakemaan kokemusta. Vaan tulosta.
Marja-Liisa Kirvesniemikin tiesi Sarajevoon lähtiessään hakevansa mitalia. Hän harjoitteli viiden kilometrin lenkkiä niin pitkään, että kaksi lenkkiä meni perätysten täyttä höyryä täysin samaan kellon lyömään. Sillon hän tiesi olevansa valmis arvokisoihin. Sekään ei kelvannut kansalle vaan jonkun piti tulla kateelliseksi siitäkin ja irvailla aiheesta, Kirsi Kainulainen päättää.
Tulossa on joka tapauksessa lisää positiivisia uutisia Päivärinta/Kainulainen faneille. Tuomo Seppänen on laittanut alulle MM-kultaparivaljakosta kertovan kirjan. Kirja tulee myyntiin näillä näkymin marraskuun loppupuolella.
Motouutiset.fi toivottaa Kirsi Kainulaiselle pikaista paranemista. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevaa kirjaa.