Kun nykyinen uusioperheeni syntyi, pääsin ensimmäistä kertaa lähelle moottoripyörää. Vaikka en koskaan ollutkaan ollut kiinnostunut tippaakaan moottoripyöristä tai edes ajoneuvoista millään tavalla, muistan ihailleeni sitä. Se kiilsi auringon kanssa kilpaa juuri pestynä ja sulavan linjauksen takia näytti pienen lapsen silmissä jopa maagiselta.
Kömpelönä lapsena minua ei silti päästetty kovinkaan usein sen läheisyyteen alle kymmenvuotiaana vanhempieni pelätessä, että vahingossa tekisin sille jotain. Näin vanhempana muistellessa niin oli varmasti parempi - pienten tassujen rasvajäljet tuskin näyttivät kovinkaan hyvältä kiiltävän moottoripyörän kyljessä.
12-vuotiaana minulle hankittiin mopoilukamppeet - kypärä ostettiin mopomessuilta, kengät ja housut ostettiin uutena ja takki ostettiin perhetutulta. Aina pienikokoisena ihmisenä olleena muistan, että varusteet eivät istuneet ollenkaan päälleni ja nauroin useaan otteeseen sitä, miten näytin ne päällä kolmevuotiaalta bodarilta. Jos silloin olisin tippunut kyydistä, uskon että varusteet olisivat kyllä suojanneet minua, mutta aiheuttaneet samalla oman vahinkonsa; en tiedä kuinka paljon suojaa olkasuojaimet olisivat antaneet jos ne roikkuivat lähempänä kyynärpäätä kun olkapäätä.
Silti kapusin rohkeana isäpuoleni Honda ST 1300 Paneuropean kyytiin. En muista nostettiinko minut ensimmäisellä kerralla vai puhisinko itseni kyytiin omin voimin - kummin päin tahansa, olin varusteisiin uponneena kyydissä, jäykkänä kun rautatanko ja niillä voimilla mitä minulla oli, pitelin henkeni edestä kiinni. Ensimmäinen reissu oli yhteensä n. 80 km Jalasjärveltä Ilmajoelle Namituvan tehtaanmyymälään ja takaisin josta näin vuosien varrella on tullut jokavuotinen perinnereissu isäpuoleni kanssa.
Se oli hieno ensimmäinen matka - oli ihmeellistä kokea matkustaminen ja ympäristö niin erilaisella tavalla. Oli kaunis syyspäivä ja aurinko paistoi muuttaen pellot kullaksi ja syksyn värit puhkesivat kunniaansa sen tunnin reissun aikana. Muistan, että rekan ohittaessa meidät tuulivalli oli niin voimakas ja yllättävä, että sydän hakkasi muutaman sekunnin kurkussa.
Eip, en silti nauttinut silloin moottoripyörän kyydissä olosta. Jotta siitä tuli mieluisaa, tarvittiin useamman kerran kyydissä olo, että oppi rentouttamaan lihakset ja myötäilemään pyörän liikkeitä.
Näin kolme vuotta myöhemmin moottoripyörän kyydissä olo on hauskaa. Siitä varmasti pitää myös kiittää teini-ikää ja ystävien mopojen ja kevarien kyydissä oloa, koska tuskin muuten olisin koskaan löytänyt vauhdin iloa. Vaikka itse en omistakkaan minkäänlaista moottoriajoneuvoa (mopo, skootteri, kevari jne.) nautin silti kyydissä olosta. Löydän jokaisen kiihdytyksen kohdalla itseni virnistelemästä vauhdin huumasta ja lihakset pysyvät rentoina jokaisessa käännöksessä ja ohituksessa.
En usko, että moottoripyöräilystä tulee minulle koskaan harrastusta, mutta se on täysin okei. Satunnaiset kyydissä olot ja oman perheen intoilu riittää minulle.
Kirjoittaja Viivi Hämes oli koulunsa taksvärkkipäivänä Motouutisilla töissä.