KTM 390 Adventure R:n kesätesti jatkuu – kurakelien armoilla Savon sorateillä | Koeajot

Motouutisten kesätestipyörä KTM 390 Adventure R on ollut kovalla käytöllä. Testi alkoi Lahden seudulla, mutta pyörä siirtyi sittemmin Keski-Suomeen ja on ollut erilaisten vaativien olosuhteiden ja ajon armoilla siitä lähtien. Tässä seurauksia siitä, kun pyörällä ajettiin savolaisten suunnittelemalla reitillä.

KTM 390 Adventure R:n kesätesti jatkuu, joskin nyt siirryttiin Keski-Suomen maisemiin. Tarkastelen pyörää intohimoisen matkaenduromotoristin näkökulmasta, ja olenkin iloinnut useista tähän pienikuutioisten pyörien segmenttiin viime vuosina tulleista uutuuksista. Kun KTM 390 Adventure julkaistiin vuonna 2019, totesin heti, että tästä tarvitaan myös R-malli. Valitettavan kauan R-version tulo kesti, mutta sanontahan kuuluu, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Moottoritiellä

R:ssä minua kiinnostavat erityisesti maastoajo-ominaisuudet, mutta koska kyseessä on matkaenduro, pitää sillä pystyä ajamaan myös asfalttisiirtymiä. Muutoinhan voisimme hypätä suoraan kisaenduroihin, jolloin maasto-ominaisuudet olisivat varmuudella kunnossa. Tästä syystä, kun tilaisuus tarjoutui, ajoin heti alkuun pätkän moottoritietä.

Vauhdin kiihdyttäminen moottoritienopeuksiin onnistui ongelmitta, joskin suurimmissa nopeuksissa moottorin pieni iskutilavuus tulee selkeimmin esiin. Toisaalta, kun matkanopeus on saavutettu, ajetaan tasakaasulla pahimmillaan satoja kilometrejä putkeen ilman uusia kiihdytyksiä. Miltä tasainen ajo moottoritienopeuksilla sitten tuntuu?

Motoristit ovat erikokoisia, ja niinpä moottoripyörien tuulilasit on valittava ja säädettävä kuljettajakohtaisesti. 390 Adventure R:n pleksi sattui soveltumaan minun mittoihini hyvin. Vaikka käytän yhdistelmäkypärää ja erillisiä ajolaseja, tuulen viima ohjautuu ohi kohtuullisen hyvin myös moottoritienopeuksilla, eikä kypärään välity häiritsevää värinää. Tasaisella vauhdilla matkanteko on muutoinkin miellyttävää, ja voisin kuvitella ajavani pyörällä tarvittaessa pidemmänkin moottoritiesiirtymän – joskin tylsäähän se on kaikilla moottoripyörillä, eikö vain? Moottoritiellä ajettaessa pyörä on herkkä sivutuulelle alhaisen painonsa vuoksi.

Sadepäivän soratieajoa

Testijaksoon osui kuin tilauksesta vuosittaiseksi perinteeksi muodostunut kaveriporukan kokoontumisajo. Tällä kertaa järjestelyvastuussa olivat savolaiset, ja siitä oli helppo päätellä, että luvassa olisi haastetta. Ajopäiväksi oli luvattu sadetta melkein koko päiväksi, joten olosuhteet eivät tulleet helpottamaan urakkaa.

Reitti koostui pienistä ja paikoin suuremmista Pohjois-Savon sorateistä, joiden väliin oli ripoteltu kapeita polkuja ja välillä haastavampaa maastoajoa. Mukana oli myös raskaan sarjan matkaenduroita, joten oletin selviäväni reitistä – jos ei muuten, niin tarvittaessa vaikka työntämällä. Olosuhteiden lisäksi harmitti, että alla olivat katupainotteiset ensiasennusrenkaat, Enduro Trail+ (E-07+), joiden kuviointi on suunniteltu pääasiassa kestopäällysteelle.

Kokemukseni aiemmista, 21-tuumaisella eturenkaalla varustetuista kevyistä matkaenduroista on ollut, että normaaleissa olosuhteissa käytös on herkästi huteraa. Mutkissa pienikin ohjaustangon liike saattaa aiheuttaa epävakaan tuntemuksen. KTM 390 Adventure R etenee kuitenkin vakuuttavasti soratiemutkissa. Meno on vakaata, vaikkakin raskaan pyörän junamaisuus puuttuu. Kokoluokkaan nähden levottomuus irtosoralla on mielestäni saatu minimoitua. Soratieajon hienous piileekin siinä, ettei ole yhtä tietä ja tuntumaa, vaan jokainen alusta on pidoltaan ja käytökseltään yksilöllinen. Kun tähän lisätään sään aiheuttamat muutokset, vaaditaan paljon kilometrejä ennen kuin silmämääräinen arvio vastaa todellista ajotuntumaa.

Pehmeää pintaa ja levottomuutta keulassa

KTM 390 Adventure R - ja liejua.

Sade oli piiskannut teitä yön ja koko aamupäivän. Ajoimme nopeatempoista, hieman suurempaa soratietä, jonka pinnasta näki sen pehmentyneen. Tiiviistä hienojakoisesta hiekasta oli muodostunut tien päälle ohut, höllyvä kerros – aivan kuin hyytelökakussa. Tällä osuudella kovemmassa vauhdissa pyörän ohjaustanko alkoi välillä vähän kuin voblaamaan. Ohjaus ei sentään jäänyt holtittomasti lyömään edestakaisin, mutta levottomuus tuntui suoraan ajettaessakin. Seuraavassa risteyksessä olikin pakko tiedustella muiden kokemuksia. Samanlaista keulan levottomuutta raportoivat myös raskaimmilla pyörillä kyseisissä olosuhteissa ajaneet kaverit. Ohjausiskunvaimennintahan tässä KTM-mallissa ei ole. Moottoripyörien testaamisen haasteena onkin se, että vertailupohjaksi pitäisi kuljettaa mukana viittä eri pyörämallia, joita voisi sitten kokeilla samoissa vaihtelevissa olosuhteissa.

Olen viime vuosina ajanut lähinnä yli 200 kg:n kokoluokan matkaenduroilla, joten tämän pyörän käsittely maastossa tuntui helpolta jo pelkästään painon puolesta. Pyörässä ei ole raskaille malleille tyypillistä satulan levennystä, josta saisi jalkoihin tukea seisaaltaan ajettaessa. Pienen harjoittelun jälkeen pyörästä sai kuitenkin tukevan otteen, missä takajalkatappien rungot auttoivat, vaikka yleensä ne ovat maastoajossa vain tiellä.

Ajo kovilla poluilla oli sujuvaa. Kevyen pyörän liikkeet ovat terävempiä, joten tasaisen ajorytmin saavuttaminen vaati hieman totuttelua, kun on tottunut vakaasti etenevään raskaaseen pyörään. Myös vaihteiden valintaan joutui kiinnittämään enemmän huomiota. Isolla pyörällä tiukan paikan tullen moottori vääntää eteenpäin lähes millä vaihteella tahansa, mutta pienemmällä iskutilavuudella saa olla tarkempi. Toki vaihdeavustin (quickshifter) helpottaa asiaa, sillä kuljettaja voi milloin tahansa polkaista vaihdetta pienemmälle, ja pienempi vaihde kytkeytyy suoraan, vaikka kaasu olisi auki. Myös kytkintä luistattamalla ja reippaalla kaasunkäytöllä voi äkkinäisessä tilanteessa selvittää paikan suuremmallakin vaihteella.

Päivän suurimmat haasteet

Kuten odottaa saattoi, edessä oli tulossa vielä ajopäivän suurin haaste. Sade luonnollisesti lisäsi vaikeusastetta. Koska useita pyöriä oli mennyt jo edeltäni, pehmeimmät kohdat olivat muuttuneet liejuisiksi uriksi. Hieman jännittäen ajoin kohti pehmeitä paikkoja tietäen, että alla on käytännössä katupainotteiset renkaat. Eturengas pääsi muutamassa kohdassa lipsahtamaan, mikä heikensi luottamusta pitoon. Ajoin rauhallisesti ja pyrin etsimään helpoimmat ajolinjat.

Hidasajossa pyörän moottorin lämmöt alkoivat nousta. Pysäytin pyörän ja tarkistin ensimmäisenä jäähdyttimen tilanteen. Tässä pyörämallissa etulokasuoja on korkealla, joten eturenkaasta oli lentänyt liejua myös jäähdyttimen ritilän päälle. Pyyhin pahimmat kurat pois, ja huomasin kennon olevan huomattavan tukossa. Olimme ajaneet useamman tunnin sorateitä sateessa, ja hienojakoista hiekkaa oli joka puolella. Kun tämä hieman savipitoinen aines pääsi kuumaan jäähdyttimeen, se kuivui nopeasti ja kovettui tukkien kennoston kauttaaltaan.

Matka jatkui, ja edessä oli jyrkkä ylämäki, jossa oli paikoin liejua. Vauhtia ei voinut ottaa, vaan liikkeelle oli lähdettävä suoraan vastamäestä. Katselin nousuun ja mietin, että edessä on hikinen urakka, jos joudun työntämään pyörän ylös asti. Päätin yrittää kytkimellä varovasti luistattaen ja pitotuntumaa hakien. Yllättäen pääsin ensimmäisellä yrittämällä mäen ylös, ja pian liikkeellelähdön jälkeen pystyin nousemaan tapeille asti. Tässä kohtaa harmitus vääristä renkaista katosi; huonosti maastoajoon soveltuvilla renkailla pääsin näkemään pyörän todelliset kyvyt haastavissa olosuhteissa. Silmäni suorastaan alkoivat loistaa, kun pohdin, mihin tämä pyörä pystyisi kunnollisilla karkeakuvioisilla endurorenkailla. Mielessä vilahti jo osallistuminen Päijänteen ympäriajoon tällä laitteella.

Kun jäähdytin oli tukkeutunut kunnolla eikä sitä pystytty tien päällä täysin puhdistamaan, jouduimme loppumatkasta huuhtelemaan kennostoa vedellä useampaan kertaan. Majapaikassa puhdistin jäähdyttimen huolellisesti vesiletkun avulla, eikä lämpöongelmia tämän jälkeen enää ilmennyt.

Toinen olosuhteista johtuva ilmiö oli se, että takajarrun jarrupalat kuluivat käytännössä yhden päivän aikana loppuun. Sama kohtalo oli useilla muillakin pyörillä. Jos takajarrua käyttää aktiivisesti mutkissa, hienojakoinen hiekka toimii jarrupaloissa kuin hiomapaperi. Näin minulle on käynyt joskus aiemminkin vastaavissa olosuhteissa. Etujarrujen kanssa ongelmaa ei ole, sillä hiekka ei nouse samalla tavalla etujarrun levylle. Vastaavasti eturengas nostaa ilmaan kuravelliä, joka tarttuu helposti takarenkaan jarrulevylle.

Seuraavassa osassa kerron kokemuksistani, kun pyörä vietiin MAD:n ajokoulutukseen.