Koska keli oli huhtikuisen loistava, aloin valmistautua kevään ensimmäiselle ajoreissulleni.
Vaikka talven luukkuraappahousut oli laitettu pesuun, täytyi jostain vaatekaapin kätköistä löytää se villa- tai teddykarvainen alusvaatekerrasto, jota on edellisen kerran käytetty joskus vuosi sitten. Ei meinannut löytyä.
Entä ne pitkät, lämpimät ajosukat? Väliraappis, tuulelta suojaava kauluri, kypärähuppu? Ja ai niin – talviajohanskat. Olisivatko ne autotallissa?
Tässä vaiheessa vaimo alkoi kyllästyä etsimiseeni ja "jokakeväiseen mekkalointiini", kuten hän huokaisten huomautti, ja kysyi, mitä etsin?
Kun esitin edellämainitun valikoiman, alkaa nopearytminen kävely ympäri asunnon, ja tarvittavat varusteet löytyvät noin minuutissa. Miten olisin voinut löytääkään niitä, koska ne oli hänen monimutkaisen logiikkansa mukaiseen järjestykseen talletettu?
Kun tarvittavat kamppeet olivat kasassa, suuntasin suoraan ajopuvun ja -buutsien sekä kypärän luo. Ne olivat omilta jäljiltäni, joten tiesin taatusti, missä ne ovat.
Paitsi että olin unohtanut, miten kuraiset ne syksyn lossakkokeleillä ajetun viimeisen savitieajokeikan jäljiltä ovat. Vastaavanlaisia varusteita näkee Käärme-Kustaan ajoissa. Paitsi että niissä ei savi vielä ole ehtinyt kivettyä kiinni.
Pasteeraan tyylikkäänä villakerrastossa ja hirvikuvioisissa sukissa, miettimässä mitä tehdä, kun Jaska pölähtää vaimoineen kylään – prätkällä.
Kertoi arvanneensa, että olisin valinnut juuri tämän päivän kevään merkittävimmän tapahtuman eli ensimmäisen prätkälläajopäivän toteuttamishetkeksi, ja oli kuulemma päättänyt tulla auttamaan, kun minulla on aina ongelmia matkaan pääsyssä. Ja että pukeutumiseni kulahtaneeseen villa-alusasuun vahvistaa hänen näkemyksiään. Joskaan ei kovin silmiämairittelevasti.
Arvannette sisimmät ajatukseni? Varsinkin kun muistaa, kenellä jäi kieli kiinni prätkän stongaan, kun oli kokeillut kuulemma, että joko pakkanen oli lauhtunut tarpeeksi, että voisi lähteä ajelemaan. Vihje: se en ollut minä.
"Aika paskaiselta näyttää noi buutsit, puku ja kypärä", totesi Jaska hienovaraisesti. "Laittaisitko kahvia tulelle, hän tokaisi vaimolleni, "niin me pestään noi kamppeet."
En viitsi toistaa tässä yksityiskohtaisesti käymäämme jatkokeskustelua, mutta sen lopputuloksena 3-1-painostuksen jälkeen puin ajoasun, buutsit ja kypärän ylleni ja suuntasimme ulos, missä Jaska vetäisi painepesurilla minut puhtaaksi.
Puhdasta tulikin. Sattui vain pikkuinen missi. Käyttämässäni ajoasussa vedenpitävä kerros puetaan asun alle. En ollut pukenut.
Lopputuloksena olin tietenkin läpimärkä. Eikä siinä muuten mitään, mutta niin olivat ajoasuni, villakalsarini ja väliraappiksenikin. Että ihmisen ystäviksi ja aviosiipaksi voi sattua vahingoniloisia ihmisiä. Ilmeeni oli kuulemma ollut unohtumaton, kun olin tajunnut kastuvani. Huhupuhetta. Minulla oli kypärä päässä. Eivät voineet nähdä.
Onneksi motoristi on neuvokas: sauna päälle, ilmanvaihto täysille ja kaikki kastuneet varusteet sinne kuivumaan sopivan matalaan lämpöön.
"No tuossa nyt menee joka tapauksessa muutama tunti, niin mennääns laittamaan se sun prätkä lähtökuntoon," totesi Jaska.
Johon minä vastasin, ettei sitä tarvi kuin lykätä ulos tallista ja laittaa käyntiin. Myönnyin kuitenkin siihen, että menimme katsastamaan kulkupelini. Erityisesti sen vuoksi, etten jaksanut enää katsella paikalla olleita virnuiluaan huonosti salailevia vaimoihmisiä.
"Onko tässä akku paikalla," kysyi Jaska ja painoi käynnistysnappulaa. "Ilmeisesti ei", hän jatkoi.
No olihan se paikallaan, mutta oli tietenkin salaperäisellä tavalla tyhjennyt, vaikka vasta viikko sitten olin ladannut sen.
"Kannattaa ladata akkua talvisin määrävälein. Pysyy latingissa ja kunnossa paljon paremmin. Minullakin on tainnut olla sama akku jo ainakin viis vuotta," Jaska opasti.
Miettiessäni sitä, että miksi minulle aina käy näin, totesin, että mitä se milloinkin onkin, niin se tapahtuu AINA Jaskan seurassa. Tunsin flegmaattisen skeptisyyden ja fatalismin valtaavan mieleni, ja jostain sen syövereistä kumpusi ajatus: "Mitä seuraavaksi?"
Panimme akun latautumaan, ja "koska meillä nyt on hyvin aikaa", niin päätimme pestä pyörän, vaikkei se "niin hävettävän kurainen olekaan kuin sun ajokamppeesi".
Pyörän pesu sujui, yllättävää kyllä, hyvin ja rattoisasti. Jaska pesi, ja minä kuivasin.
"Ookko kattonut, onko jarrupalat kunnossa ja ketju ja rattaat rasvassa?"
Kerroin tarkistaneeni, ja että ketjut pitää joka tapauksessa rasvata pesun jäljiltä ja että käsittääkseni painepesurilla EI kannata ruiskuttaa täysillä ketjuihin, kuten Jaska oli juuri tehnyt.
Tästä seurasi taas lämminhenkistä keskustelua, joka liittyi siihen, että hän oli kuulemma pakotettu siihen, koska ketjuja ei näkynyt tomu- ja sorakerroksen alta. "Nyt edes näet, mitä rasvaat".
Tunnelma alkoi perinteiseen tapaan tiivistyä, mutta onneksi siinä kohtaa saimme kutsun ruokapöytään ja rössypottuja jyystäessä olokin lieveni suorastaan mukavaksi.
Totesinkin jälkiruokakahvia juodessani, että ajokamppeet on varmaan jo kuivat, joten pukemaan, akku kiinni prätkään ja baanalle".
Puin, menin ulos, ja totesin, että eturengas on silminnähtävän vajaa. Ilmanpainemittaria esiin (tiedättehän sen pienen, putkimallisen, joka mahtuu ajopuvun rintataskuun) ja mittaamaan. Mittari ei tietenkään toiminut. Se ei ollut pätkääkään pitänyt vedestä, pesuaineesta ja saunasta. Oli ollut siellä rintataskussa koko aamupäivän.
Onneksi ilmakompressorin välinevalikoimaan kuuluu myös ilmanpainemittari, ja vaikka sen näyttötarkkuus onkin luokkaa ehkä painetta/ehkä liikaa painetta/ehkä ei painetta, se riittäisi selvittämään sen, oliko renkaassa minkään vertaa jäljellä plus tietysti täyttämään sen. Painetta oli reilusti alle puolet siitä, mitä pitäisi. Silloin muistin, että ilmakompressori oli rikki. Tiedossa olisi reissu huoltoasemalle heti, kun pyörä saataisiin käyntiin.
Nopea ketjujen rasvaus, akku paikalleen ja seuraavaksi prätkä käyntiin.
Akku olikin jo täysin latautunut, vaan sepä ei pyörittänyt starttia. Jaska istui oman – hienosti murisevan – pyöränsä selässä täydessä sotisovassa ja totesi kyynisesti, että "taitaa olla akku sökö?"
Tiesin aivan varmasti, että näin ei ole, vuoden vanha akku, ja sen myös kerroin Jaskalle.
"Nämä nykyiset akut nyt tiedetään, kuukausikin voi olla liikaa, kuollut se on", Jaska väitti.
Tämä aiheutti tietysti pitkän tutkimus- ja ruuvaussession, missä akkua testattiin ensin Jaskan pyörän starttaamisella – toimi, eli akku oli kunnossa. Sitten pyörääni purettiin melko pitkän matkaa ja myös kasattiin, kunnes syy ongelmaan vähän yllättäen Jaskan vaimon kommentin perusteella löytyi. Lukija varmaan arvasikin jo, mistä vika johtui.
Saimme siis lopulta pyörän käyntiin ja hikimärkänä lähdimme baanalle. Kello oli vain jo niin paljon, etteivät huoltoasemat enää olleet auki, emmekä niin ollen päässeet täyttämään renkaita.
Sen verran huteralta ajo noin vajaalla renkaalla tuntui, että käännyimme vähän apein mielin kotia kohti, ja samalla selvisi, ettei pyöräni ajovalo toiminut. Tuli nimittäin poliisit vastaan ja pysäyttivät minut sekä harjoittivat kirjallisia töitä lappusen verran. Ei auttanut selitys ensimmäisen kunnon kevätpäivän ensimmäisestä präktäajelustakaan.
Ai että miksikö se pyörä ei lähtenyt käyntiin. No vaikka se vaimoihmisiä tuppasi naurattamaankin, niin meitä Jaskan kanssa ei. Olin nimittäin edellisellä kerralla sammuttanut pyörän tappokytkimestä. Aina ei ole helppoa olla motoristi.