Lasse Kurvisen tarina: Mäntyharjulaisen motocrossarin tie flat trackin kaksinkertaiseksi maailmanmestariksi, osa I

Tapasimme Flat Track ratalajin kaksinkertaisen maailmanmestarin, Lasse Kurvisen, Jyväskylässä joulun alla 2025. Menossa olivat uinnin SM-kisat, joihin myös Kurvisen oma tytär osallistui. Kurvinen on tehnyt merkittävän moottoriurheilu-uran ja toimii nykyään mm. tyttärensä managerina ja taustavoimana.

Poikkeuksellisen hienon uran takana on paljon asioita ja osaamista, joista urheilijoiden– lajista riippumatta – kannattaisi ottaa oppia. Siksi Kurvisen kertomusta omasta urheilijan polustaan kannattaa lukea ajatuksella.

Kurvinen työskentelee teknisenä päällikkönä Puolustuskiinteistöllä ja useita pätevyyksiä omaavana insinöörinä Lasse on myös sertifioitu rakennusterveysasiantuntija, ja tuli tapaamiseen huolestuneena tyttärensä asunnon ilmanlaadusta. Tytär on sairastellut paljon, mikä on estänyt ehjät treenikaudet, ja Kurvinen pohti silloin hänen asuntonsa vahtamista. Tyttären asunto vaihtuikin vuoden vaihteessa huonon sisäilman johdosta.

– Urheilijan pitäisi saada useampia ehjiä kausia putkeen, ennen kuin näkee, mihin suuntaan hän on menossa. Ei auta, että puoli vuotta menee hyvin, ja sitten on taas ongelmia. Tuo on hankala kierre monella tapaa. Itselläni on kokemusta asiasta.

Minulla on ollut paljon loukkaantumisia nuoruudessa sekä monenlaisia ongelmia ja haasteita. Milloin oli rahat loppu, milloin jotain muuta. Pelkkä harjoittelu ei urheilijalle riitä, vaan jokaisen osa-alueen pitää olla kohdallaan. Lisäksi asioiden ymmärtäminen edellyttää kokemusta, että pystyy suunnittelemaan omaa toimintaansa. Ulkopuoliset eivät voi tietää kaikkea tarvittavaa, vaan urheilijan vastuulla on hallita kokonaisuus. Ja sen oppiminen vaatii aikaa.

Toisilla on helpommat lähtökohdat ja alussa paljon auttajia, mutta se voi kostautua siinä vaiheessa kun ollaan riittävän pitkällä, ja tilanne muuttuu: joku taustaryhmä poistuu ympäriltä ja urheilija on yksin jäätyään hukassa, jos ei ole aiemmin joutunut ajattelemaan ja hoitamaan asioitaan.

Olen ollut jälkikäteen tyytyväinen siihen, miten nuoruuden ajaminen, talousvaikeudet ja muut asiat ovat muokanneet. En olisi ajanut näin pitkään, enkä ymmärtänyt asioita niin hyvin, jos en olisi joutunut välillä myymään kaikki pyörät pois. Oli tilanteita, ettei tallissa ollut mitään ja silti teki mieli ajaa. Jotkut hyvätahtoiset prätkätutut lainasivat tai vuokrasivat pyöriään minulle usein, että pääsin ajamaan ja isäukko haki pankista lainaa, että saatiin hankittua joku kulkuväline.

Siinä ei ollut lopulta mitään järkeä, mutta halu ajaa oli kova. Isä oli itse ajanut aikanaan, ja vahvasti mukana lajissa. Ilman isän, vähän pakonomaistakin tarvetta, että pojasta tulee jotain, ajaminen ei olisi jatkunut, eikä se olisi tuottanut samanlaista tulosta.

Koska onnistuminen välillä palkitsi, niin nälkä ja motivaatio säilyivät, vaikka tuli loukkaantumisia ja taloushaasteita. Minun tarinani rakentui sillä tavalla, mutta jos olisin alussa päässyt helpolla, olisinko vanhempana luovuttanut helpommin? Etten olisikaan uhrannut aivan kaikkea aikaa, rahaa ja ajatuksia vain yhdelle asialle. Onneksi perheen perustamisen aikana on maksettu talo, hankittu kesämökki ja perhe on voinut touhuta muutakin, tyttären harrastuskin on vienyt perheen ajasta ison osan.

E: Miten olet päätynyt moottoriurheilun pariin? Ja tietysti moottoripyöräilyyn yleensä?

– Isä varmaan ajatteli, että pojasta ei voi tulla mitään muuta kuin motocrossari. Motocross-pyörä oli ostettu jo ennen kuin synnyin ja pääsin kokeilemaan sitä kolmivuotiaana. Se oli vähän niin kuin pakollinen seuraus.

Ala-asteella, 8-9 vuotiaana, kun kaverit meni pelaamaan korttelikiekkoa, kysyin isältä lupaa mennä mukaan. Sain sen ja ostin omilla rahoillani ristikkokypärän. Sain käydä Mikkelissä kaksi kertaa korttelikiekkoharjoituksissa ilman muita lätkävarusteita kuin luistimet, maila ja se kypärä. Kun sanoin isälle, että pitäisi ostaa varusteet ja päästä vähän kauemmaksikin harjoittelemaan, välillä jäähallille ja muuallekin, niin hän ei reagoinut: se ei ollut vaihtoehto. Se lopahti siihen, mutta kävin luistelemassa ja pelailemassa höntsä- ja treenimielessä. Isän ohjaus moottoripyöräilyyn oli niin vahva, ettei muita vaihtoehtoja ollut.

– Olen aina tykännyt ajaa moottoripyörällä ja kaikilla muillakin koneilla. Traktorilla olen ajanut mummolassa polvelta jo todella pienenä, ja kaksi vuotta vanhempi serkkuni opetti minut kuormaamaan metsäkuormaimella aivan pikkupoikana ja tekemään maatalon hommia. Ajettiin peltoautoilla, ratsastettiin hevosilla ja milloin mentiin lehmien selkään. Mummolassa piti tehdä töitä, liiteriin mättää puita jne. Koneiden parissa ja maaseudulla oleminen ovat olleet vahvasti lapsesta mukana, eikä siellä muita urheilulajeja olisi pystynyt ajattelemaankaan. Mummolani oli isäukon kotipaikka ja kilometrin päässä oli Mäntyharjun motocross-rata, joten oli luonnollista mennä sinne aina katsomaan, kun muut ajoivat pyörillä. Pääsin näkemään kaikki Suomen kärkicrossarit helluntain perinteisissä motocross kisoissa aina Pekka Vehkosesta lähtien.

Kuinka vanhana aloit ajamaan crossia kilpaa?

– Olisin halunnut alkaa ajamaan heti kilpaa, kun ikä antoi myöden 1991, mutta isä sanoi, että kilpaa ajat vasta sitten, kun sinulla on niin hyvä kunto, että jaksat ajaa. Hän ei lähde sinua kuljettamaan kisoissa ja katsomaan, ettet jaksa ajaa. Sitten kun olet vuoden käynyt lenkillä, tehnyt kuntopiiriä ja harjoitellut riittävän paljon, niin voidaan lähteä kisoihin.

Ei hänen muuta tarvinnut minulle sanoa. Asuin nuoruuteni ja lapsuuteni Mikkelissä, ja muistan, kun lähdin sinne Urpolan 2,5 kilometrin pururadalle juoksemaan ja tajusin, etten jaksanut sitä rataa yhtä soittoa kunnolla juosta. Piti joko mennä hirveän hiljaa hölkkäämällä, tai osin kävellen, ja tajusin, mitä isäukko tarkoitti, ettei kannata lähteä crossi-kisoihin, jos ei jaksa ajaa.

Tein kotikuntopiirin. En muista enää, mistä sain sen ohjelman, ehkä jostain Tarkkosen Matin motocross Starting Gate valmennuslapuista, joita hän oli antanut isäukolle. Tein vatsalihaksia, selkälihaksia, leuanvetoa ja minulla oli vielä sellainen Tunturin soutulaite. Sen sylinterit kuumenivat treenatessa niin paljon, että talvipakkasillakin piti avata kerrostalon viidennessä kerroksessa ikkuna raolleen. Soutulaitteen sylinterit kärysivät niin paljon, kun veti 60 minuuttia täysillä.

Naapurit varmaan miettivät, että mitä hemmettiä siellä touhutaan, kun tein pomppuliikkeitä ja treenasin. Lisäksi kävin hölkkäämässä ja talvella hiihtämässä. Kun ensimmäisen kilpailukauden jälkeen, 1992 syksyllä, menin Mikkelin moottorikerhon ohjattuihin kuntopiireihin, mitä Kokkosen Jukka, Mikkelin Moottorikerhon sen aikainen puheenjohtaja ja valmentaja veti, niin 26 leuanvetoa meni silloin ja olin heittämällä paras kaikista, ketkä oli silloin leuanvedossa. Mutta paljon oli osa-alueita, missä piti parantaa. Kun vuoden kävin lenkillä, niin juoksin jo 10 kilometriä aika kepeästi.

On kova juttu, että olet ollut noin itseohjautuva jo noin pienenä.

– Moni on sanonut, että onhan se hyvä, kun isäsi ajoi, että se opetti sinua. Monta kertaa olen miettinyt, että missä ja miten se minua opetti? Kyllähän hän opetti, mutta omalla tavallaan.

Esimerkiksi, jos ajoin kilpailussa, niin meillä ei ollut näyttötaulua, en tiennyt mitään sijoituksista. Isä näytti jotain sormimerkkejä, mutta en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Kisan jälkeen kysyin asiasta, vastaus oli, että "kunhan ajat, anna mennä vaan".

Mutta sitten, jos se huomasi jotain, niin kysyi: "Mitä sä tolleen ajat"? Kysyin, mitä tarkoitat? Niin totesi, että "mietihän vähän, että kannattaako ajaa, kuin porsaat jonossa?"

Muuta hän ei sanonut, ja kun kävin miettimään, niin tarkoitti, ettei toisen läpi voi ohittaa, vaan pitää ajaa eri ajolinjaa, jos aikoo ajaa ohi. Jos ajat koko ajan takarenkaassa kiinni ja seuraat, niin ajat kuin porsas jonossa ja sitten pitikin miettiä, mitä reittiä voisi ohitusmielessä ajaa. Välillä hän sanoi aika pahastikin, mutta yleensä niin, että sai huomioni ja ennemminkin antoi vinkin, josta piti itse tajuta, mitä isä nyt tarkoittaa. Se pani itse miettimään.

Minkä ikäisenä pääsit ensimmäisen kerran ajamaan kilpaa?

– 13-vuotiaana kisasin Luumäellä vuoden 1992 huhtikuussa. Olin lähdön jälkeen neljäs. Isäukko oli laittanut vanhoihin 70-luvun Carrera-ajolaseihin ilmastointiteipillä heittolinssejä pari kappaletta, toisen toiselle ja toisen toiselle puolelle, kun siinä ei ollut sellaisia nappeja, mihin niitä olisi voinut laittaa. Hän näytti, että nykäise tuosta sitten, kun lähdössä tulee rapaa. Rapaa lensi laseihin ja kun nykäisin, niin kaikki lähti, ei jäänyt kuin kehykset päähän. Linssit ja kaikki lensi hemmettiin. Kisan jälkeen silmät olivat täynnä hiekkaa. Olin seitsemäs, eli heti sain kuitenkin palkinnon.

Silloinhan kisoissa oli kuskeja mahdottomasti ja kisoja oli todella paljon. Samana viikonloppuna saattoi olla kilpailuja monella paikkakunnalla samaan aikaan. Seuraavassa kisassa olin pykälää parempi ja sen jälkeen olinkin jo podiumilla. Aloin pärjätä hyvin nopeasti, aivan ensimmäisistä kisoista lähtien. Olin aika isokokoinen, en pystynyt millään pienipyöräisillä ajamaan, olin silloin 13-vuotiaana jo melkein saman pituinen kuin tälläkin hetkellä. 

– Jäärataa aloin ajaa heti ensimmäisen crossikauteni jälkeen. Nyt varmaan uskaltaa jo puhua, kun on aikaa kulunut niin kauan, ettei viedä mitään, eikä rangaista, mutta isä oli niin kilpailuhenkinen, että vuonna 1993 jääradan viimeisessä osakilpailussa ilmoitti minut B 250 -luokan osakilpailuun vanhalla Yamahalla, vaikka minulla ei ollut edes ikää. Kukaan ei tarkistanut ilmoittautumisessa tai katsastuksessa, saisinko ajaa siinä luokassa. Sitten ajoin 250:ssä, mutta siitä Yamahasta hävisivät jarrut, ja ajoin jääradalla ilman jarruja. En muista olinko maalissa 7. tai 8.

Minua jännitti ihan hirvittävästi, että jos tästä jää kiinni, niin ne varmaan antaa jonkun rangaistuksen. Mutta ikinä kukaan ei tajunnut sitä, että ajoin B 250-luokassa alaikäisenä viimeisessä osakilpailussa.

Silloin olivat Kiiverin Matti ja Veijosen Jani ja keitä niitä nyt oli, kärkikuljettajia B-piikeissä ja nousivat A-luokkaan. Minä olin B-piikeissä toinen siinä viimeisessä kilpailussa ja olin siihen asti ollut heti heidän takanaan, mutta minut nostettiin A-luokkaan heti sen ensimmäisen kauden jälkeen.

Seuraavalle talvelle isä anoi minut takaisin B-luokkaan, että saisin ajaa piikit ja puolikkaat, molemmat ja saisin kokemusta lisää. Voitin ne kaikki kilpailut ylivoimaisesti ja ajoin 1994 ensimmäisen A-luokan kilpailut kauden viimeisissä osakilpailuissa. Olin puolikkaissa heti kuudes, vakiolainapyörällä. Isäukko mahdollisti todella paljon, vaikka ikinä ei oikeastaan ollut rahaa ajamiseen. Jostain ihmeestä se aina keksi pyörän lainaksi tai otti pankista sen verran velkaa, mitä uskoi pystyvänsä kesällä maanrakennushommilla maksamaan. Olihan se vähän hullua hommaa.

Jos se oli hänelle intohimo?

– Ehkä enemmän pakkomielle, kuin intohimo. Varmaan vähän molempia. Mutta siitä se kuitenkin lähti. Ja vuonna 1995 sain Moottoriliitolta erikoisluvan, että sain ajaa jääradalla 16-vuotiaana 500 kuutioisissa. Ensimmäiseen kisaan en saanut mistään pyörää ja toisessa kisassa olin heti neljäs, vaikken pystynyt harjoittelemaan, kun kisoissa oli aina lainapyörä.

Seuraavan kisan jo voitin 500 kuutioisissa. Kun ensimmäiseen kisaan en saanut pyörää ja viimeisessä kisassa tuli keskeytys, niin jäin SM-taulukossa seitsemänneksi. Mitali oli todella lähellä jo ensimmäisellä kaudella. Seuraavana vuonna 1996 voitin Suomen Mestaruuden. Crossissa taas ajelin kolmannella kaudella vuonna 1994 nuorten 80cc SM:ssä viidenneksi, kun keskeytyksiä tuli 4-5 erää ja 1995 B-piikkien SM:ssä en pärjännyt kun kaatuilin ja tuli vaikka mitä aivotärähdystä mm.

Silloin oli sellainen "nousupistekilpailusysteemi" B-luokassa, jonka voitin, kun keräsin eniten nousupisteitä ja nousin ensimmäisenä kuskina A-luokkaan syksyllä 1995. Ajoin ensimmäiset kaksi A-luokan piikin SM:ä silloin 16-vuotiaana. Niissä ajoin jokaisessa erässä pisteille ja paras sijoitus oli 9. tai 11. Heinolan SM:ssä ja siihen aikaanhan kuskeja oli paljon. 40 pääsi jatkoon ja 30-40 kuskia joutui aika-ajojen jälkeen lähtemään kotiin. Siihen aikaan Suomen crossin kärki ajoi 10-15 parhaan joukossa MM-sarjassa ja me nuoret jäimme heille 3-5 sekuntia kierroksella. Ero maailman kärkeen oli Suomessa alle 10 sekuntia per kierros, kun vertaa siihen, että ero tänä päivänä on huomattavasti enemmän.

– A-luokassa jatkoin crossissakin, mutta sitten alkoivat loukkaantumiset. Samaan aikaan, 1993, isäukosta alkoi näkemään, että hänen alkoholiongelmansa alkoi olla aika paha. 17-vuotiaana minulla meni vähän välit hänen kanssaan sen alkoholin käytön takia. Siitä asti olen hoitanut omat asiani, sponsoreiden keräämiset ja muut. Olin isäukon opastuksella harjoitellut pienestä pitäen, miten sponsoreita kerätään, mutta 17-vuotiaasta lähtien minun on itse pitänyt kerätä rahat ajamiseen ja elämiseen ja tehdä paljon töitä sen eteen. Sen vuoksi tiedän, miten kuvio rakennetaan nollasta. Nuorena sain tukea Hondalta, siinä oli apua siitä, että isä oli vanha kuski ja kaikki tunsivat hänet. Myöhemmin, aikuisiällä olen saanut suurta apua KTM Motopalvelulta.

Mutta itse piti jo nuorena etsiä rahat yhteistyökumppaneilta. Silloin puhuttiin sponsoreista ja kerättiin rahaa ja tarroja ja kangasmerkkejä. Ajamiseen menivät kaikki omat rahat, mitä hankki ja vähän mummon ja äidin rahoja, ja mitä vain pystyi keksimään. Mutta ei siinä kuviossa silloin ollut oikeaa menestymisen mahdollisuutta. Sitä vain ajoi – oli hirveä into ajaa.

Jos olisin silloin tiennyt, miltä sen aikainen touhuaminen nyt näyttäisi omaan silmään, niin sanoisin sen aikaiselle Lasselle, että lopeta hyvä poika. Käy tekemään töitä ja osta sijoituskämppiä ja silloisia Nokian osakkeita. Mutta on helppo sanoa jälkikäteen. Joku intohimo, palo siihen hommaan on ajanut. Sokkona olen mennyt ja halunnut vain ajaa.

Sen takia lajikin vaihtui, kun crossissa vähän sulkeutui ovi. Aloin ajaa Supermotoa, kun tallissa ei ollut kuin 500-kuutioinen Honda, jolla suoraan heti voitin Suomen Mestaruuden. Sirosen Mika antoi minulle vanteet diilillä, että "käy hakemassa ne hänen tallistaan ja maksa joskus". Mika ajoi silloin vuonna 2000 Euroopassa, Saksassa, Supermotoa ja voitti Saksan mestaruuden ja mahtoi olla Euroopan Mestaruuskisassa viides. Hän innosti minua, että lähde Eurooppaan ajamaan, mutta sitten loukkaannuin parina vuonna ja Supermoto jäi sen mestaruuden jälkeen. Kaikki kisat voitin, mitä Suomessa ajoin, mutta loukkaantumisia estivät jatkon.

Jälkikäteen tajusin, että pyörässä oli vääränlainen etujarru ja vääränlaiset iskunvaimennukset, enkä ymmärtänyt renkaista tarpeeksi. Ajaminen Euroopassa ei olisi onnistunut, enkä olisi osannut, enkä uskaltanut olla kotoa pois niin paljoa, kun en ollut reissannut ulkomailla.

Minkä ikäisenä lopetit motocrossin?

– Ajoin viimeisen crossin piikin SM:ni 21-vuotiaana armeijassa ollessani täysin harjoittelematta, kuitenkin kympin joukossa keikuttiin Heinolassa kauden viimeisessä kisassa. En ajanut yhtään crossin A-luokan kautta niin, etten olisi ollut loukkaantunut, eli ei yhtään ehjää kautta. Vuonna 2000 ajoin Supermotoa, voitin kaikki kisat, ja samalla ajoin jäärataa. 2001 ja 2002 loukkaannuin Supermotossa ja lopetin sen, mutta jatkoin vielä jääradalla.

Vuosina 2002-2004 hävisin Kallion Mikalle, Sirosen Mikalle ja Vehniäisen Karille viisi Suomen Mestaruutta – kaikki alle sekunnilla. Pillastuin, että nyt lopetan.

Hyvä kaverini, Miettisen Ismo sanoi, että kokeile hänen Husqvarnan valkokilpisellä endurollaan rämehommia kesällä 2004. Ajoin Otavassa, Mikkelissä, kisan endurolla, ja voitin C-luokan. Seuraavan kisan ajoin B-luokassa sen takia, kun ajattelin, että siinä voisi nähdä, minkälaista vauhtia pystyn kylmiltään ajamaan enduroa.

Olin isossa 2 tahti-luokassa SM-kymmenes treenaamatta, ja siellä oli kuitenkin Juha Salmiset ja kaikki ajamassa. Kun katselin niitä pätkäaikoja, niin ihmettelin, miten ero voi olla näin pieni. Luulisi, että jäisin minuuttitolkulla koko ajan. Sitten kysyin Brandtilta, että jos kuitenkin ajaisin enduroa, auttaisitteko siinä vielä? Sieltä sanottiin, että ilman muuta saat kalustoa.

Sen jälkeen ajoin muutaman vuoden enduroa. Yksi SM-pätkäpohja tuli heti ensimmäisessä A-luokan kisassa 2005. MM-pisteille ajoin Heinolassa, mutta sitten siinä kävi ihan samalla lailla, kuin Supermotossakin: alkoi hyvin, mutta seuraavien kahden vuoden aikana hajosi vasen nilkka, joka tuhoutui jo Supermotossa. En ollut ehjänä vuosina 2006 enkä -07.

Vuonna 2007 syntyi tyttäreni, jolloin päätin, että se oli tässä. Lopetan, en jaksa loukkaantumisia ja touhuta koko ajan vailla päämäärää. Olimme ostaneet talon 2004, remppasimme sen ja menimme naimisiin 2006, ollessani loukkaantuneena. Onneksi en joutunut menemään alttarille kipsissä, vaan suoriuduin kunnialla häistä. 2007 ajattelin, että eiköhän tässä ole aika tehdä jotain muuta, ja sitten olinkin 10 vuotta kokonaan pois ympyröistä.

Olivatko loukkaantumisesi normaaleja kolhuja, kaatumisia vai jostain muusta johtuvia?

– Vakavin oli se, kun ensimmäisessä crossin kakspuolikkaitten SM-osakilpailussa 1996, Riihimäellä, Nykäsen Mikko hyppäsi minun niskaani, olin kuolla siihen. Se oli vakavin. Sitten jalka meni poikki omalla supercrossiradalla. Senkin loukkaantumisen olisi voinut välttää käyttämällä järkeä. Menimme kaverin kanssa ajamaan Mikkelin Haukilammelle crossiradalle. Kaveri ei halunnutkaan ajaa siellä, vaan sanoi, että mennään Rokkasen Jani -vainaan supercrossiradalle. Mentiin, mutta rata oli niin limainen ja märkä, ettei siellä voinut ajaa. Silloin kaveri totesi, että mennään sinne sun radalle. Sanoin, että se on niin vasta tehty, ettei se ole vielä kovettunut, se on vielä kesken. Hän oli sitä mieltä, että mennään ja ajattelin, että no mennään vaan.

Toki siinä vaiheessa päivää olisi jo voinut sanoa, että ajetaan jonain muuna päivänä. Emme olleet syöneet mitään, pomppineet vain radalta toiselle, eli ne treenit olivat jo menneet siinä vaiheessa persiilleen. Menimme radalleni, muutama kierros ja etukautta ympäri, pyörä päälle ja säärestä molemmat luut poikki. Mun crossiura päättyi periaatteessa siihen. En enää ikinä sen jälkeen päässyt samaan kuntoon. Jalka vaivasi, kun se meni vielä uudestaan poikki syksyllä.

– Samana vuonna, kun sääri meni poikki kahdesti, en pystynyt juoksemaan tai hiihtämään, mutta kuntopyörää poljin. Jalka kuitenkin vaivasi kävellessä ja joka paikassa. Joten olisi pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, että crossiurani loppui siihen, mutta ei sitä voinut myöntää itselleen.

– Kävin yhden kisan ajamassa silloin nuorena ulkomailla. Se oli 1995 motocrossin nuorten joukkuekilpailu Norjassa. Vehviläisen Jussi-Pekka oli valittu, mutta sai vatsataudin, eikä voinut ajaa. Tuore nuorten Suomen Mestari, Lammilan Jarno Raumalta, mursi kätensä karsintaerissä. Jäätiin pronssille. Meillä oli todella hyvä joukkue, Asplundin Kena ajoi erittäin hyvät eräsijoitukset, kun oli kurakelit. Meille olisi voinut tulla todella hyvä sijoitus, mutta kun kaksi kuskia jäi ilman tulosta, niin jäätiin pronssille. Siinä vaiheessa ei ollut kuin se ulkomaankisa takana.

Toki Ruotsissa oltiin käyty myös. Edustin nuorena Hyvinkään Moottorikerhoa, joka järjesti aina pääsiäisen aikaan Ruotsissa treenileirin. Kuutena keväänä kävimme porukalla treenaamassa, mukana oli Pyrhösen Antti ja Pirisen Jukka, Kalatien Niko ja Gustafssonin Petteri ja Tarkkalan Marko. Mukavia muistoja, mutta ne kaikki ulkomaanreissut siinä vaiheessa oli ihan yksittäisiä.

Sitten lopetit moottoriurheilun kymmeneksi vuodeksi?

– Vuodet 1992-2007 kilpailin A-luokassa neljässä lajissa menestyneesti ja tulihan siitäkin jo 15 vuotta kilpaurheilua, mutta sitten 10 vuoden mittainen totaalinen tauko. Yhden crossikisan kävin siinä välissä katsomassa Mäntyharjulla.

Jatkuu...