Antti Reini: ”Prätkäily on zeniläinen tila ja orgaaninen osa elämää”

Jawan selästä elokuvien legendoihin

Antti Reinin ensikosketus moottoripyöriin tapahtui Juvan hiekkateillä 350-kuutioisen Jawan sarvissa. Oppirahat maksettiin intuitiivisesti: pyörää ei auttanut kaataa, sillä voimat eivät olisi riittäneet sen nostamiseen. Myöhemmin 90-luvun taitteessa moottoripyöräily syveni elämäntavaksi kulttimaineeseen nousseen Iron Horsemen -elokuvan kuvausten myötä.

– Ensimmäisen kerran ajoin varsinaisella moottoripyörällä, siis mopoa isommalla, 14-vuotiaana. Lähdin stadista asumaan maatilalle Juvalle, jossa vietin vuoden. Paikka sijaitsi monta kilometriä lähimmästä kaupasta, hiekkatien päässä. Siellä ei ollut mopoa, vaan 350-kuutioinen Jawa.

– Siitä pihalta tie jatkui varsin pehmeänä ja upottavana hiekkana, kiertäen kuuden kilometrin lenkin verran. Kun kiersin Jawalla sitä kuuden kilometrin pätkää, niin minulla ei ollut varaa kaatua sen kanssa, koska sen pystyyn nostaminen olisi ollut varsin työlästä. En tiennyt pyörän nostoon liittyvistä tekniikoista mitään. Se oli sellaista intuitiivista ja helvetin hauskaa. Tosin, sen verran kömpelö se vehje oli, että mahan pohjassa usein perhosia lenteli. Kyllähän siinä jollakin tasolla oppi pyörää hallitsemaan... Mopoikäisenä mopot eivät hirvittävästi kiinnostaneet, ne tuntuivat liian pieniltä. Pikkubroidillani ja yhdellä frendilläni oli Monkeyt, joita lainailin välillä, mutta itse en halunnut mopoa. Ajattelin, että hankin sitten joskus itselleni prätkän.

– Sitten menikin pitkä aika. Asuin Tukholmassa muusikkona, eikä ollut varaa ostaa omaa, joten lainailin silloin tällöin jonkun pyörää. Kunnes vuonna 1993 kuvattiin, nykyään biker-piireissä kulttimaineeseen noussut elokuva, Iron Horsemen. Se on ranskalaisen Gilles Charmantin ohjaama ja Aki Kaurismäen tuottama leffa. Siinä oli hieno kattaus näyttelijöitä, ulkomaita myöten. Camp-henkinen leffa kertoo Pohjois-Kalifornialaisen Cannibals -nimisen moottoripyöräkerhon tyypeistä.

– Me ajettiin vanhoilla H-D:illä, joiden kirjo oli aivan valtava, 50-luvulta nykypäivään. Monissa niistä käytettiin pyörinä autonrenkaita ja työkaluillekin käyttöä löytyi. Muistaakseni Walkka- ja Ylästö-, Niska-, sekä Tonocks- ja Jerusalem MC:n kundeja oli siinä messissä ja heidän H-D:llä huristeltiin menemään.

– Minulla oli legendaarisen Kaljan, vanha paksu ja kömpelö pyörä, mutta siinä oli fiilistä yllin kyllin. Pyörän käynnistäminen oli tähtitieteellisen tarkkaa puuhaa, tyyliin annat hanaa pari kertaa, polkaiset kolme kertaa, pumppaat kaasua neljä kertaa, poljet viisi, sitten kolme ja puoli annosta gasoa, polkaiset ja moottori urahtaa käyntiin. Mutta ajaminen oli se juttu ja silloin intensiivisempi harrastamiseni alkoi. En kutsu sitä edes harrastukseksi, se on luonnollinen osa minua, ainoa todellinen tapa liikkua.

Kurasta voimaa ja nöyryyttä

Vaikka Reini on viihtynyt asfalteilla, enduro ja motocross toivat ajamiseen uuden ulottuvuuden. Lajit opettivat pyörän hallintaa ääritilanteissa, vaikka kisat jäivätkin lopulta vähemmälle ammatillisista syistä – ruhjeita ja murtumia olisi ollut vaikea selittää kuvausryhmille.

– H-D:stä se lähti ja aikuisiällä aloin ajamaan enduroa, jota ajoin enemmän tai vähemmän säännöllisesti muutaman vuoden. Kuvausten aikana kävin ajelemassa ja kisaamassa jonkun kisankin mutta lopulta, ihan ammatillisista syistä, oli pakko luopua siitä, kun vammoja ei voinut hirvittävästi esitellä. Onneksi ei mennyt raajoja poikki.

– Ei minusta mitään kisakuskia tullut, vaikka muutamiin kisoihin osallistuinkin. Enduroa ja motocrossia ajamalla nostatin ajokuntoa ja samalla opin käsittelemään erilaisia pyöriä, erilaisissa tilanteissa.

– Aika nöyränä menen, mutta olen iloinen, että olen tehnyt prätkällä sellaisia kuvioita metsiköissä ja kallioilla, mitä en koskaan kuvitellut aikaisemmin tekeväni. Kivoja haasteita ja jotain aivan muuta kuin asfaltilla ajoa, mutta ne tukevat toinen toisiaan. Olen aina pyrkinyt kehittämään ajotaitoani ja opettelemaan uusia asioita.

– Prätkäilyssä upeinta on se illuusio vapaudesta, varsinkin kun tajusi, että sitsiin istuessa olet jo perillä. Ajaessa minulla ei ole aikataulua, ellei pidä ehtiä laivaan tai johonkin. Saatan ajaa 13-14 tuntia putkeen tai vain puolitoista tuntia ja pitää neljän tunnin tauon, ennen kuin jatkan. Mitä paskempi keli, sitä mieluummin lähden ajamaan. Olen ollut reissuissa, joissa on satanut rankasti monen päivän ajan ja silti pyörän sarvissa poikkeuksetta ollut. Siinä oppii itsestään ja pyörän hallinnasta uutta. Tietää miten pyörä käyttäytyy ja varmuus ajamiseen kasvaa.

– Sama pätee endurossa. Oli hienoa mennä treenaamaan, kun oli todella paska keli, mutaa ja kaikkia mahdollisia ongelmia edessä. Se tekee nöyräksi ja ajamiselle hyvää. Kisoissa C-luokassa löytyi aina saman tasoisia tyyppeja ja vaikka kuinka yritti ottaa rennosti, niin ainahan piti yrittää päästä edellä ajavasta ohi.

Kuinka kilpailuhenkinen olet?

– Normiliikenteessä en lainkaan, haluan nauttia ajamisesta. Se ei tarkoita, että auringon pitäisi paistaa. Tottakai, niissä muutamissa kisoissa missä kävin, yritin olla omaan tasooni nähden mahdollisimman hyvä ja ylittää itseni. Ajamalla oppi ja kehittyi ja vauhtikin tuntui nousevan sopivasti niiden vuosien aikana. Mikäli olisin aloittanut nuorempana, niin olisin todennäköisesti ollut huomattavasti kilpailuhenkisempi ja ottanut riskejä, joita en enää vanhempana ottanut.

– Moottoripyörää ajamalla oppii ennakoimaan ja lukemaan muuta liikennettä. Se on välttämätöntä, mikäli aikoo iäkkääksi motoristiksi päätyä. Moottoripyöräily on avannut itselleni sellaista "zeniläistä tilaa" ja ajamiseen tullut sopiva rentous. Kaikki aistit ovat auki ja sitä jotenkin näkee ja reagoi joka suuntaan ilman, että sitä tarvitsee miettiä. Ajan myötä ajaminen on muuttunut upeaksi rauhaksi ja todelliseksi hetkessä elämiseksi.

Paljonko ehdit ajaa vuodessa?

– En laske kilometrejä, jätän ne statistikoille. Minulla oli pitkään yksi pyörä Espanjassa, jolloin ajokausi kesti ympäri vuoden. Kiertelin välillä Espanjaa ja toisinaan muuallakin Euroopassa. Suomessakin teen pääosin kaikki matkat prätkällä, myös työ- ja kauppareissutkin. Viime kaudella otin pyörän ulos huhtikuussa ja ajelin lokakuun loppuun saakka. Autolla ajoin vain, kun piti kuskata enemmän tavaraa mukana.

Tallissa kaksi ääripäätä

Tällä hetkellä Reinin tallista löytyy kaksi hyvin erilaista pyörää. Pääasiallinen kulkupeli on KTM Super Adventure 1290 S, jota hän kuvailee ”neljäksi pyöräksi samassa”.

– Minulla on nykyään kaksi pyörää. H-D:sta luovuin pari vuotta sitten, mutta se saattaa vielä palata luokseni. Ajelen pääosin Kotarin Superadventure 1290S-21:llä. Edellinen Adventure oli saman merkkinen 1090, vuoden 2017 R-malli. Nykyinen Kotari on monipuolinen ja hieno pyörä, pidän siitä todella paljon. Siinä on ikään kuin neljä pyörää samassa. Voi tehdä pitkiä tai lyhyitä reissuja ja siksikin se sopii minulle ja minun tarpeisiini hyvin. Tehokas ja ketterä niin asfaltilla kuin raffimmallakin alustalla.

– Toinen pyöräni Honda CBR Fireblade 900RR -96, jonka ostin aikanaan "sunnuntai-ajeluita" varten. Pidän siitä, sillä siinä ei tietokone-ohjelmia tarvitse päivittää. Meikäläiselle ihan tarpeeksi voimaa, menneen ajan manuaalinen superbike. Se on ihmeellinen pyörä, istuu kuin hanska käteen ja käyttäytyy juuri niin kuin haluat. Se tuli vastaan ihan ohimennen. Lyhyellä koeajoreissulla tsekkasin, kuulosti ja tuntui hyvältä. Varsin halpa syntymäpäivälahja itselleni.

– Muistan, kun lähdin ensimmäisen kerran ajamaan sillä vähän pidempää lenkkiä. Oli sunnuntai ja sellainen hieno mutkatie, sopivan syrjässä. Ajelin peltojen välistä suoraan, availin kaasua ja vähän ennen nopeasti lähestyvää jyrkkää mutkaa muistin, että kyseessä on "vanhan liiton" peli, kaikin puolin manuaali, joten saas nähdä, miten tässä käy.  Se on tehoonsa nähden varsin kevyt pyörä ja käyttäytyy joiltakin osin eri tavalla kuin pyörät joilla normaalisti ajelen. Selvisin kuitenkin muutamalla pisaralla viileää hikeä otsalla ja sunnuntai-ajelusta muodostui hyvin nautinnollinen. Nöyräksi joskus vetää erilaisten, pyörää tiellä ja mutkissa pitävien fyysisten voimien keskellä tasapainoilu.

– Pidän CBR:stä kovasti, mutta olen hieman liian pitkä sen päälle. Vaikka se ei mikään syväkyykkypyörä olekaan, niin pitempien matkojen tekeminen käy hieman raskaaksi. Luovun siitä todennäköisesti. Onhan se semmoinen 30-vuotta vanha klassikko, menee varmasti kaupaksi jollekin sukupolveni edustajalle. Soolo-pyöränä mitä mainioin. Marjoa en ole saanut sen kyytiin kruisailemaan.  

Eli yhteiset reissut teette Kotarilla?

– Kotari on sitä varten, sen päälle hän usein nukahtaa, totesi Reini.

Unelma omasta kortista

Marjo Lahti on seurannut Reinin intohimoa vierestä ja moottoripyörällä kaatumisesta jäänyt pelko on vihdoin vaihtumassa haluun nousta itse ohjaimiin.

– Moottoripyöräily on siinä mielessä vanha rakkaus, että isälläni oli prätkä ja hän opetti minut ajamaan. Mutta kaaduin sen prätkän kanssa. Jotenkin siinä hirtti kaasu kiinni ja saadakseni sen pysähtymään, jouduin kaatamaan pyörän. Muuten olisin vetänyt Lahdessa soramontun rinnettä alas.

– Säikähdin sitä aika paljon, mutta onneksi faija laittoi minut uudestaan prätkän kyytiin. Eli ajoin vielä lenkin, kun pyörä oli fiksattu. Mutta minulla jäi siitä vähän pelkotila päälle ja sen takia kortti jäi ajamatta, kertoi Marjo Lahti ensikokemuksistaan.

– Matkan varrella olen aina välillä ajatellut, kun olen päässyt jonkun prätkän kyytiin, että onhan tämä ihanaa. Sitten Antti tuli elämääni. Hänelle prätkä on niin orgaaninen osa kaikkea ja prätkäkausi on meillä orgaaninen osa elämää, niin haluan sen kortin ja oman prätkän heti, kun se vain on taloudellisesti mahdollista.

– Olen näyttelijä, eli kulttuurialalla ja samalla pienyrittäjä, mikä se on tällä hetkellä taloudellisesti huonoin mahdollinen yhdistelmä. Kunhan saan säästettyä sen verran, että on varaa vielä bensoihin, niin sitten...ja haluan hyvän pyörän.

Joko tiedät, minkälaisen pyörän haluat?

–  Täällä messuillakin on tullut monta ihanaa ja kaunista pyörää eteen...ja haaveillahan aina voi. Koska minulla ei ole ikinä ollut omaa pyörää, niin en tiedä mikä minulle sopii ja koska olen pienikokoinen, niin tottakai sen täytyy olla myös matala. Me kokeiltiin yhtä Kotaria, semmoista pienempää, joka voisi olla mahdollinen, pohti Lahti.

– Ja niitä ja monia muitakin pyöriä saa myös madallettua, muistutti Reini väliin.

– Eli jää nähtäväksi, minun on päästävä testaamaan. Mutta ensin pitää ajaa kortti, ja sitten..., totesi Lahti toiveikkaasti.

Suoritatko kortin autokoulussa vai jonkun muun opastuksella?

– En ole vielä miettinyt sitäkään. Ajokortti on, mutta katsellaan muuta sitten myöhemmin.

Mikä sinun mielestä on parasta moottoripyöräilyssä?

– Parasta on ehkä se vapauden ja voiman tunne. Maisemat ja raikas ilma, listasi Marjo Lahti.

Antti sanoit luopuvasi Hondasta, oletko täällä katsomassa pyörää sen tilalle?

– Ensimmäisen adventure-pyöristäni ostin täältä. Lähdin aamulla käymään MP-messuilla ja silloinen kumppanini sanoi, ettet sitten osta sieltä mitään. Vastasin, että en tietenkään. Kaksi tuntia myöhemmin, olin tehnyt kaupat. Koskaan ei kannata sanoa ei.

– Tällä hetkellä minulla ei ole mitään poltetta hankkia pyörää. Pidän tuosta, mikä minulla nyt on pääasiallisena pyöränä, todella paljon. Siinä yhdistyy niin moni juttu. Sillä parjää kaikkialla missä haluan ajella. Uskomaton laite.

Pyörä on sinulle päivittäinen kulkuväline, mutta onko joitakin tietyn tyyppisiä reissuja, mitä teet tai teette?

– Vielä ei olla tehty hirveän pitkiä reissuja, mutta niitä tullaan tekemään, vakuutti Reini.

– Ruotsissa käytiin katsomassa speedwayta. Se oli ensimmäinen pidempi reissuni, muisteli Lahti.

Etsimättä löytää parhaat kohteet

Reini vannoo matkailussa suunnittelemattomuuden nimeen. Hän käytää harvoin navigaattoreita ja luottaa intuitioon ja sattumaan. Tämä filosofia on johdattanut hänet uskomattomiin paikkoihin, kuten tanskalaiseen "Pitkä-Jussin majataloon" ja salaiseen eurooppalaiseen hotelliin, jossa maailmantähdet vierailevat rauhan perässä.

– Matkaa voi tehdä stressaten ja suorittaen tai ilman suurempaa aikatauluja. Jos pitää kiertää Itämeri ja haluaa istua pyörän päällä aamusta iltaan, niin ei siinä montaa päivää mene. Mutta jos haluaa nauttia, nähdä ja kokea jotain uutta, niin sitten kierrän motarit. Tottakai välillä ajan motareitakin pitkin, mutta yleensä kiertelen mahdollisimman pieniä teitä.

– Pohjois-Puolan Pomerania on hyvä esimerkki. Kirjoittaessani edellistä kirjaani, ajoin Tanskaan viimeistelemään sitä. Päätin, etten lähdekään enää takaisin pohjoisen kautta, vaan kierränkin alakautta Pomeranian läpi, kun en koskaan ollut ajanut siellä. Pudottelin yhtä kyytiä Tanskasta Puolan rajalle. Saksan autobahnit ovat sinänsä puuduttavia, mutta niitä pitkin pääsee liikkumaan nopeasti ja vauhdista voi ainakin nauttia, vaikka maisema ei juurikaan muutu. Päästyäni Puolan rajan yli, jäin Szcecziniin pariksi päiväksi.

– Harvoin olen niin tarkkaan katsonut karttaa etukäteen. En yleensä käytä navigaattoreita, olen sen verran old school, että painan teiden numeroita muistiin, mutta siellä käytin puhelinta navina, että pysyin pikkuteillä. Minulla ei ollut sinällään mitään aikatauluja.

– Diggaan tehdä reissuja joita en suunnittele liikaa. Varsinkin yksin reissatessa se on mahdollista. Katson jonkun hyvän nimisen, mielenkiitoisen paikan ja menen sitä kohti. Matkalla saattaa eteen tulla joku tienviitta, joka voi johdattaa ties minne. Tottakai saatan etukäteen katsella olisiko jotakin paikkoja joihin haluan mennä, mutta yleensä ainoa suunnitelmani on lähtö- ja paluupäivä.

– Muutaman todella mageen mestan olen löytänyt ihan sattumalta. Esimerkiksi lähtiessäni H-D:n neitsytmatkalle, taloltani Heinävedellä. Olin hakenut pyörän aamulla Joensuusta ja ajattelin lähteä Stadiin tai jonnekin kirjoittelemaan, joten otin läppärin ja vähän vaatteita mukaan. Päädyin illaksi Turkuun, seuraavana aamuna heräsin laivalla Tukholmassa ja illalla menin goisimaan Kööpenhaminassa.

– Hotellin aamiaisella huomasin että naapuri pöydässä aamiaistaan syövän kundin kundi vieressä oli tuolilla kypärä. Hän oli tanskalainen ja tiedustelin, osaisiko hän suositella jotain pientä, hyvää tanskalaista majataloa, koska aioin jäädä muutamaksi päiväksi tai ehkä viikoksi kirjoittamaan. Hän antoi majatalon nimen, se sijaitsi toisella puolella Tanskaa. Googlasin paikan, soitin sinne ja löysin aivan uskomattoman paikan, jossa olen käynyt pari kertaa sen jälkeenkin.

– Majapaikoista muistui mieleeni muutamia vuosia sitten Euroopan läpi Suomeen päin tullessani. Löysin sattumalta hotelliin, joka ei mainosta yhtään missään. Olin tullut pieneen kaupunkiin, lomasasesonki ja kaikki majoitukset olivat täynnä. Jostain piti yöpaikka löytää. Tutkittuani aikani netin syvimpiä syövereitä löytyi hotelli jossa vapaa huone. Hotellista oli ainoastaan yksi kuva, jossa osa rakennuksen kattoa erottui pensasaidan takaa. Mesta sijaitsi kuudenkymmenen kilometrin päässä. Sinne siis.

– Paikka vaikutti todella hienolta. Sellaiselta luxusluokan, pieneltä Boutique-hotellilta. Tunsin oloni hieman resuiseksi, paikan atmosfääriin sopimattomaksi. Olin ollut reilun kuukauden reissun päällä, parta ajamatta ja ajofarkutkin alkoivat olla syväpesua vailla. Respa ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän olemukseeni ylimiääräistä huomiota. Hän kertoi että kaksi sviittiä oli vapaana, joista sain valita mieleiseni. Hinta oli todella huokea. Hän kysyi mitä teen ammatikseni ja mistä olen saanut tiedon hotellista, kerroin olevani näyttelijä sekä kirjailija ja juuri viimeistellyt uusimman kirjani. Hän katsoi minua ja sanoi, että olin tullut ihan oikeaan paikkaan. Se on hotelli, jossa vuosikymmenien varrella on asunut suuri määrä maailmankuuluja näyttelijöitä, muusikoita, urheilijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, taiteilijoita ym.

– Alakerran upean ravintolan seinät olivat täynnä paikan päällä otettuja mustavalko- ja värikuvia paikassa yöpyneistä vieraista. Hotellissa on alle kymmenen sviittihuonetta ja se on huokea. Vietin siellä pari päivää, pesin pyykit ja ajoin parran. Lähtiessäni, henkilökunta pyysi olemaan laittamatta minkäänlaisia postauksia paikasta somealustoille, "Tänne tullessasi saat olla täysin rauhassa..."

– Koskaan ei voi tietää tie eteen tuo. Vaikka ajaisin joka päivä samaa reittiä esim. duuniin, niin aina sitä huomioi matkan varrella jotakin jota ei aiempina päivänä huomannut. Autossa istuen niille huomioille ei ehkä ole ihan samalla tavoin virittäytynyt.

Elämän ja kuoleman läsnäolo

Sen lisäksi, että Antti Reini on näyttelijä, hän on myös kirjailija. Hänen uusin, neljäs teoksensa, Kaunis mahdollisuus julkaistiin viime vuonna. Se on elokuvallinen romaani, jota lukiessa tulee mieleen Aki Kaurismäen piirtämä, hieman synkkä kuva Helsingistä ja ihmisistä. Reini kuvaa yhteiskunnan laitamille joutuneita yksilöitä ja heidän elämää uskottavasti ja lempeän rehellisesti antaen äänen niille, jotka usein jäävät marginaaliin. Reinin elämänfilosofia näkyy moottoripyöräilyssä ja heijastuu hienosti myös kyseisessä romaanissa. Hän näkee kauneutta rospuuttoajassa ja kuolevissa lehdissä samalla tavalla kuin moottoripyöräilyssä: mielenkiinto alkaa sieltä, missä pintakiilto säröilee.

– Yritin löytää tuohon romaaniin hyvin inhimillisen, ihmistä lähellä olevan tulokulman. Lähiöissä on ongelmien lisäksi myös kauneutta, yhteisöllisyyttä ja hyvää. Yksi teemoistani oli myös muistuttaa kuinka helposti luokittelemme ihmisen sosiaalisen statuksen, ulkonäön tai esimerkiksi median herättämän mielikuvan mukaan, tietämättä itseasiassa hänestä yhtään mitään. Niin poliisit, kuin rikollisetkin käyvät hakemassa lapsensa päiväkodista. Äidit ja isät voivat olla hyviä tai huonoja vanhempia. Ahne rikas vie toiselta rikkaalta kaiken ja ahne varaton voi viedä leipäjonossa toiselta varattomalta leivän. Rakenteet eivät ole syntyneet tyhjästä, ne ovat ihmisen kyhäämiä. Niiden sisällä valintoja tekevät ihmiset itse.

– Esimerkiksi kirjassa esiintyvän Jarkon, juuri vapautuneen vangin tarina, on joko lohdutonta kertomaa tai menestystarina. Tulkinnan kumpaa se on, jätän lukijalle. Riippuu mielentilastani manailenko hyistä ilmaa, kävellessäni loskasateessa sunnuntaina tai lauantai-iltana tyhjän teollisuusalueen läpi vai kiinnitänkö huomioni siihen,  kuinka runollisen kauniilta kaikki ympärilläni näyttää. Rospuuttoaika inspiroi vahvasti. Se on usein mielenkiintoisempaa kuin kukkiva, tumman vihreä keskikesä kaikessa väriloistossaan. Sitä on kaunis katsella, mutta se kestää vain lyhyen hetken. Kun puista rupeavat lehdet putoilemaan, niin se vehreyden alla piilossa ollut jatkuva muutos tulee jälleen näkyväksi. Syntymän ja kuoleman saumaton, yhteinen sinfonia, eli elämä.. filosofoi Antti Reini.

Artikkelissa mainittu, Gilles Charmantin ohjaama elokuva, Iron Horsemen on vuokrattavissa Elisa viihde -suoratoistopalvelusta.

Reinin kirjoittama kirja, Kaunis mahdottomuus on ostettavissa hyvin varustetuista kirjakaupoista ja kaikista ääni- ja E-kirjapalveluista. Äänikirjan on lukenut Antti Reini itse. 

Lue myös nämä: 

LAUANTAI 27.12.2025 10:39

Pate Mustajärvi haastattelussa: "Moottoripyöräily merkitsee minulle vapautta"

LAUANTAI 3.2.2024 19:58

Moottoripyöräillessään pappismunkki Viktor on motoristi motoristien joukossa

SUNNUNTAI 4.2.2024 09:01

Uusi moottoripyörä ja viime kesän pidempi ajoreissu muuttivat täysin Elastisen suhtautumisen moottoripyöräilyyn

LAUANTAI 24.2.2024 08:01

Suomalaisen stunt-näyttelijä Ansko Pitkäsen huikea tie aupairista Barbie- ja Mission Impossible -elokuviin

MAANANTAI 5.2.2018 09:31

Radio Rockin Korporaation Harri Moisio: Steve McQueenin tavoin kiitävä Trumppakuski?

TORSTAI 8.12.2022 12:00

Katuratamoottoripyöräilijä Erno Kostamon kilpaura on kestänyt kohta 20 vuotta: "Kehitys loppuu tyytyväisyyteen"

PERJANTAI 9.9.2022 13:05

Motouutiset 5v sitten: Reckless Loven Olli Herman ja Penelope: ensimmäinen kesä yhdessä

LAUANTAI 6.5.2017 10:15

Esittelyssä suomalaisen naisenduron Grand Old Lady Mami Jäntti