Marjon matka torkkuvasta kyytiläisestä prätkäkorttiin, osa 1: Uuden elämän ensi askelet

Ihan ensimmäisenä kerron teille hieman taustaani. Isälläni oli moottoripyörä yhdeksänkymmentäluvun alussa ollessani kuusitoistavuotias ja hän opetti minua ajamaan Lahdessa silloisen soramontun päällä kulkevilla hiekkateillä ja hiekkakentällä.

Useampi ajotunti oli jo takana, mutta eräällä kerralla prätkän kaasu hirtti kiinni ja jouduin hädissäni kaatamaan pyörän etten suistuisi soramontun rinteeltä alas. Onneksi saldona oli vain rikkinäiset farkut ja naarmuja katteissa ja sielussa. Tämä tapahtuma lopetti ajotuntini siihen, sillä isäni yrityksistä huolimatta en halunnut enää ajaa moottoripyöräkorttia, vaan odotin suosiolla autokoulua ja autolla ajoa, sillä oletin että se pysyisi helpommin pystyssä. Hän onneksi istutti minut prätkän selkään vielä kerran, etten ryhtynyt varsinaisesti pelkäämään itse ajamista, mutta sen kerran jälkeen liikuin vain nelipyöräisillä moottoripeleillä.

Vapaus opetella uutta

Tällä hetkellä olen keski-ikäinen nainen, täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, kolmesta lapsesta kaksi on jo muuttanut pois kotoa ja nuorimmainen on yläasteella ja niin omatoiminen ettei tarvitse jatkuvaa huolehtimista. Minulla on omaa aikaa, olen loputtoman utelias ja vielä fyysisesti hyvässä kunnossa ja olen iän myötä ryhtynyt muutenkin pohtimaan asioita, kuten kuka minä oikeastaan olen nykyisin ja mitä minä oikeastaan haluaisin tehdä omalla elämälläni ja mitä minulla on jäänyt kesken, tai mitä on jäänyt kokonaan tekemättä. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus ajaa moottoripyöräkortti, niin tajusin ettei parempaa aikaa voisi olla! Siksi toisekseen – juuri ajokortin saanut tyttäreni vie säännöllisesti pihasta autoni, eli toinenkin liikkumaväline olisi enemmän kuin kätevä.

Suomen kesä on myös valtavan kaunis ja olen usein haaveillut, että saisin ajella kauniita mutkateitä auringonpaisteessa ja pulahtaa välillä uimaan, kun jossain näkyisi kirkasvetinen järvi. Olen asunut osan aikaa elämästäni Islannissa ja pohjoiset maisemat ovat minulle rakkaat. Siksi haaveeni olisi myös ajaa läpi Suomen Jäämeren rannalle ja nauttia merituulesta pitkän ajon jälkeen, vapaana kaikesta etelän hulinasta ja kiireen tunnusta.

Ajo-opettajaa valitsemaan

Moottoripyöräily on ollut lähinnä mieheni harrastus, ja olen seurannut sitä enemmän tai vähemmän tiiviisti vuosikausia, mutta kyydissä istuminen on alkanut pikkuhiljaa väsyttämään. Tarkoitan sitä ihan konkreettisesti. Taipumukseni on nukahdella kyytiin jatkuvasti vähänkään suoremmilla teillä, saati sitten tylsillä motareilla, joten ehkä turvallisempaa on loppujen lopuksi ajaa itse, sillä siinä nukahtaisin hyvin minimaalisella todennäköisyydellä. Prätkäilystä voisi myös tulla oikeasti yhteinen harrastuksemme ja mieheni pitkä kokemus olisi minulle hyödyksi opetellessani liikkumista uudella kulkuvälineellä. Tämä tietenkin vaatii häneltä sen, että hän vielä oppii antamaan neuvoja vasta, kun kysyn. En voi sietää jatkuvaa ohjeistusta.

Tein siis heti selväksi etten kykenisi missään nimessä ottamaan vastaan opetusta mieheltäni, se ei siis kertakaikkiaan olisi mahdollista. Yleisesti uskon, että taitava, oikea ajo-opettaja on kullan arvoinen ja vaikuttaa koko ajotavan muodostumiseen ja siksi toisekseen koen, että vieraalta ihmiseltä on helpompi ottaa ohjeita ja neuvoja vastaan. Autokoulukseni valikoitui Autokoulu Start Helsingissä ja opettajaksi Kai Niukkanen. Kaitsu on monelle tuttu ja kuulemani mukaan luotsannut monia uusia kuljettajia turvallisesti omille ajoteilleen. Kävin tapaamassa Kaitsua etukäteen ja varmistin vielä kysymällä että onhan hänellä varmasti lehmän hermot, sillä niistä voisi olla hyötyä. Katsoimme vielä että Moottoripyörä, jolla opetellaan on varmasti minulle sopiva, sillä olen lyhyt ihminen (157cm sulka päässä) ja että satulaa saa tarvittaessa madallettua.

Teorian haasteet yllättäviä

Ihan ensimmäisenä autokouluni käynnistyi teorian opiskelulla. Sain pääsyn Start Autokouluun omille sivuilleni, kaikkiin oppimateriaaleeihin, mukaan lukien kirjalliseen materiaaliin ja isoon määrään videomateriaalia, joka osoittautui todella tarpeelliseksi matkan varrella. Olin opettanut kaksi lastani ajamaan autoa ajo-opetusluvalla ja kerrannut sitä varten liikennesääntöjä, joten ne olivat aikalailla tuoreessa muistissa. Muuten materiaalissa olikin paljon minulle täyttä hepreaa, kuten vaikkapa moottoripyörään liittyvät tekniset asiat, jarrunesteiden vaihdot, tai laakeroinnin tarkkailu, ja niiden opiskelu ottikin oman aikansa. En ole ikinä ollut kiinnostunut moottoreista tai tekniikasta ylipäänsä ja kaikenlainen mekaniikka on aina mennyt minulta yli hilseen. Jouduin lukemaan asioita useamman kerran ennen kuin hahmotin mistä joissain tekstimateriaaleissa oli kysymys ja luulin hetkellisesti olevani oikeasti vain vähän tyhmä. Vasta kun opettelin vähän moottoripyörän rakennetta, katselin piirroksia ja yritin ajatella mahdollisimman yksinkertaisesti, niin sain kiinnitettyä palasia päässäni paikoilleen ja kaikki alkoi käydä järkeen. Miten niin simppeleistä asioista voi omassa päässään saadakin niin monimutkaisia!

Videot olivat oppimateriaaleina aivan loistavia ja hyvin selkeitä. Videot oli kuvattu kussakin tapauksessa monista eri näkökulmista; yläpuolelta jolloin on helppo hahmottaa ajolinjat, sivusta, jolloin näkee ajoasennon, ajajan liikkeet ja ajorytmin sekä vielä ajajan näkökulmasta, jolloin voi opiskelijana ajatella ajavansa ratoja itse.

Kotarin stongaan

Sitten koitti ensimmäinen ajotunti ja sen, kuten seuraavankin ajotunnin, pääsin ajamaan aluksi KTM:n kevytmoottoripyörällä. Siirtyisimme isompaan pyörään, kun ajo pienemmällä sujuisi. Voi jestas kuinka oudolta tuntuikaan istua sen selässä! Teoriat olivat loppujen lopuksi olleet hyvin selkeitä ja olin saanut käsityksen prätkän mekaniikasta, mutta tiedon soveltaminen käytäntöön olikin eri juttu! Kytkimen ja kaasun yhteispeli tuntui alkuun aivan järjettömän vaikealta. En ollut koskaan ajanut mopoa ja tajusin että kuinka valtavan eri lähtökohdat ajamiseen täytyy olla mopopojalla, joka on huristanut peltomopoilla mahdollisesti jo pikkutenavana, kuin minulla. En ollut ajanut edes fillarilla vuosikausiin! Kuulin jo korvissani lasteni mopoilevien kavereiden nauravan räkäisesti, jos olisivat näkemässä minut nyt. Vasta kun ymmärsin päästää liiasta analysoinnista eroon, opin kuuntelemaan kierroksia ja tunnustelemaan, miltä prätkän veto tuntuu kehossa, asiat alkoivat sujua. Tajusin, ettei saa ajatella liikaa ja liian monimutkaisesti! Muistisääntö itselleni on siis: Keskity oleelliseen, älä ajattele liikaa.

KTM:n piikki oli minulle hieman liian korkea ja siihen olisi ollut mahdollista vaihtaa satula matalampaan, mutta koska varpaat ylettyivät maahan, annoimme satulan olla paikallaan. Piikki oli kuitenkin aika kevyt ja jaksoin hyvin liikutella sitä. Minulla on pieni jalkaterä (bootsin numero 36), joten jalkajarru tuntui sijaitsevan hieman liian edessä ja sen löytäminen oli vähän hankalaa, mutta totuin siihen ja pian jarruttaminenkin alkoi sujua.

Ensimmäisellä ja toisella kerralla ajoimme hidasajoa ja harjoittelimme käännöksiä. Tasapainoni on hyvä, monenkymmenen vuoden tanssitaustani takia, mutta hemmetti soikoon, kuinka vaikeaa on ajaa 3-4 kilometriä tunnissa hidasajoa! Siinä ei auta lukuisat tanssitunnit eikä yhtään mikään. Se on pelkästään toistoa ja opettelua. Se on puhtaasti kytkimen ja kaasun yhteispeliä ja prätkän kuuntelua. Tässä vaiheessa Kaitsun lehmänhermoista oli todella hyötyä, eli taas tuli todettua, että on syynsä, miksi hyvä ajo-opettaja on ylipäänsä olemassa. Sain täsmävinkkejä hidasajoon ja huomasin, että hän alkoi myös kiinnittää huomiota minun tapaani oppia ja antoi minulle tilaa ja aikaa havainnoida asioita omalla tavallani. Sain toistaa asioita omassa tahdissani ja niin monta kertaa, että neuvot upposivat tajuntaani ja siirtyivät ajamiseeni. Aivan täydellistä!

Seuraava ajotunti meni jo paremmin. Sain kypäräni sisään korvakuulokkeen, josta Kaitsu pystyi antamaan minulle reaaliaikaisesti ohjeita ja taskuuni lähettimen. Teimme pujottelurataa ja se sujui yllättävän helposti. Sain kuulla kehuja pyörän hallinnasta käännöksissä ja rohkeudestani ajamisessa. Olen ennenkin oppimistilanteissa huomannut, että jotkut asiat menevät perille, kun saa nukuttua yön yli, ja se taktiikka on näköjään tässäkin asiassa toiminut. Olin ylpeä, kun sain ajaa piikin harjoituskentältä takaisin autokoulun eteen parkkiin. Hitto, että kehut tuntuivat hyvältä!

Isompi pyörä alle

Kolmannella ajotunnilla siirryttiin Kawasaki Z 650:een eli isompaan pyörään. Sain kokeilla kahta eri prätkää, joista toinen oli matalampi ja toinen hieman korkeampi. Istuin tietysti automaattisesti matalamman selkään, mutta huomasin, että sen satula oli minulle aivan liian leveä ja sen tähden tuntuma pyörään tuntui hankalalta ja jalkojen ylettyminen maahan oli vähän siinä ja siinä. Vaihdoin korkeampaan pyörään, jossa oli kapeampi satula, ja se istui minulle täydellisesti. Varpaat ylettivät maahan, bootsin kärki jalkajarrulle ja polvet asettuivat hyvin pyörän sivuille että sain hyvän tuntuman ajamiseen. Tuntui ensimmäistä kertaa, että pyörä oli hyvin hallinnassani. Isompi pyörä tuntui heti turvallisemmalta, vakaammalta ja tukevammalta, kuin korkeampi, mutta tehottomampi kevytmoottoripyörä.

Ajotunti meni hienosti. Opettelimme jälleen hidasajoa ja käännöksiä, mutta nyt isommalla pyörällä. Kytkin oli jäykempi kuin piikissä ja huomasin, että vasen käteni ei ollut tottunut tällaiseen puristustreeniin. Jouduin lepuuttamaan kättäni useaan otteeseen ja vannoin Kaitsulle, että hankin jonkun stressipallon tai teen liikesarjoja käsipainoilla vahvistaakseni grippiäni. Sormeni ovat niin lyhyet, että joudun omaan prätkääni tulevaisuudessa valitsemaan tarkkaan oikean kokoiset välitykset, myös suhteessa kytkimeen ja käsijarruun. Onneksi Kawasakin tanko oli juuri oikealla etäisyydellä ja pyörää oli helppo käännellä ja pujottelu sujui yllättävän hyvin ensikertalaiseksi. Sain taas ajaa harjoituskentältä takaisin Autokoulun eteen parkkiin ja pysäytin pyörän asiaankuuluvalla itsevarmuudella seuraavan ajo-opiskelijan eteen odottelemaan.

Seuraava ajo-opiskelijakin sattui olemaan keski-ikäinen nainen ja päätinkin hieman jututtaa häntä toimistolla. Kysyin mikä sai hänet aloittamaan ajotunnit ja hän vastasi että oli aina halunnut ajaa kortin, mutta siihen ei aiemmin ollut aikaa. He olivat miehensä kanssa päättäneet yhdessä ajaa moottoripyöräkortit ja mies oli jo saanut koulun suoritettua, mutta hän itse halusi vielä ajaa lisätunteja ollakseen varma ajamisestaan ja päästäkseen varmuudella läpi inssiajosta. Toivotin hänelle hauskaa ajoa ja lähdin kevein bootsein kohti aurinkoa ja tulevia ajopäiviä. Seuraava ajotunti olisi jo ihan pian...

Kuka?

Marjo Lahti.

49 vuotta.

Kolme lasta, joista kaksi aikuista.

Näyttelijä FIA, Koulutettu hieroja, Urheiluhieroja Opiskelija EAT, Optimiterapeutti.

Harrastukset: kuntonyrkkeily, juoksu, kuntosali, kirjoittaminen, lukeminen, maalaaminen, tanssi, laulu, kaikki luova toiminta, kirppisten kiertely, kaikenlaisen uuden oppiminen ja itsensä haastaminen.