Sivuvaunukilpailijan elämää: Marko Hurme avaa, miksi ihmeessä kukaan tekee tätä vapaaehtoisesti?

Kysymys siitä, miksi kukaan elää sivuvaunukilpailijan elämää, on ihan perusteltu.

Laji vaatii aikaa, rahaa, hermoja, tilaa, kuljetuskalustoa, työkaluja, varaosia, renkaita, talkooporukkaa ja matkustajan, joka vapaaehtoisesti roikkuu kyydissä muutaman sentin päässä asfaltista. Jos tätä yrittäisi selittää täysin järkiperäisesti, selitys loppuisi aika nopeasti kesken.

Silti vuodesta toiseen samat ihmiset pakkaavat sivuvaunun, varusteet, työkalut ja eväät kyytiin ja lähtevät radalle.

Ei siksi, että se olisi helppoa.

Vaan siksi, että sivuvaunukilpailussa on jotain, mitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut. Ja ehkä juuri siksi siitä kannattaa kertoa.

Sivuvaunu ei ole moottoripyörä, jossa on ylimääräinen pyörä

Moni katsoo sivuvaunua ensimmäisen kerran ja ajattelee, että kyseessä on moottoripyörä, johon on laitettu koppa kylkeen.

Todellisuudessa tämän päivän kilpasivuvaunu on pitkälle formulatekniikkaan perustuva kilpa-ajoneuvo.
Se on matala, leveä, jäykkä ja tarkoitettu vain yhteen asiaan: kulkemaan mahdollisimman kovaa radalla.
Rakenne, alusta, aerodynamiikka, painonjakauma ja jarrut ovat aivan eri maailmasta kuin tavallisessa moottoripyörässä.

Nykyaikainen sivuvaunu ei ole moottoripyörä lisäpyörällä, vaan aivan oma, tekninen lajinsa. Se ei käyttäydy kuten kaksipyöräinen moottoripyörä, eikä sitä ajeta samalla tavalla.

Kuljettaja ohjaa, jarruttaa, kiihdyttää ja hakee ajolinjaa, mutta koko ajoneuvon tasapaino ja mutkanopeus riippuvat myös matkustajasta, eli tuttavallisemmin purkkiorjasta.

Luottamus ei ole lisäominaisuus

Purkkiorja ei ole kyydissä. Hän tekee töitä. Hän siirtää painoaan, roikkuu, työntää, vetää, ennakoi ja luottaa siihen, että kuljettaja tietää mitä tekee.

Kuljettaja puolestaan luottaa siihen, että matkustaja on juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Kun kaikki onnistuu, vaunu kulkee kuin ajatus. Kun ei onnistu, sekin yleensä huomataan. Usein myös yleisö huomaa.

Luottamus on lajin kovinta valuuttaa. Sivuvaunukilpailussa kuljettajan ja matkustajan välinen luottamus ei ole mukava lisäominaisuus. Se on perusedellytys.

Kun vauhtia on paljon ja tilaa vähän, ei ehditä keskustella. Ei kysytä kohteliaasti, että “siirtyisitkö mahdollisesti hieman vasemmalle seuraavassa mutkassa”. Kaiken pitää tapahtua selkäytimestä.

Hyvä pari oppii lukemaan toisiaan. Kuljettaja tietää, miten matkustaja liikkuu. Matkustaja tietää, mitä kuljettaja todennäköisesti tekee. Parhaimmillaan kyse on lähes äänettömästä ajatustenvaihdosta.

Purkkiorja tietää jo kaksi kaarretta ennen, että ohitusyritys on tulossa. Ei siksi, että kuljettaja kertoo sen ääneen, vaan siksi, että ajolinja, kaasunkäyttö, jarrutuspaikka, rytmi ja tilanne radalla kertovat sen. Kun ohituspaikka avautuu, matkustajan pitää olla valmiina. Oikeassa kohdassa, oikealla puolella ja oikeaan aikaan.

Siinä vaiheessa ei enää mietitä. Siinä tehdään. Tämä juuri tekee lajista poikkeuksellisen. Kyse ei ole yksilösuorituksesta, vaikka kuljettajan nimi usein näkyy tuloslistassa ensimmäisenä.

Sivuvaunussa tulos tehdään kahdestaan.

Joskus myös kolmantena mukana on mekaanikko, neljäntenä sponsori, viidentenä perhe ja kuudentena naapuri, jolta lainattiin viime hetkellä oikean kokoinen hylsy.

Seuraava kilpailuviikonloppu alkaa heti edellisen jälkeen

Katsojalle kilpailu näkyy radalla. Tiimille se alkaa paljon aikaisemmin. Oikeastaan seuraava kilpailuviikonloppu alkaa heti, kun edelliseltä on kotiuduttu.

Ensin puretaan kuorma, huokaistaan hetki ja todetaan, että ehkä tämän olisi voinut tehdä huomenna. Sitten aloitetaan kuitenkin.

Kalusto puhdistetaan, koska puhtaasta vaunusta näkee myös sen, mikä on vialla. Öljy, kumipöly, jarrupöly, sora ja muu radalta mukaan tarttunut todistusaineisto pestään pois, ja samalla tarkistetaan, ettei mitään ole rikkoutunut, revennyt, löystynyt tai lähtenyt elämään omaa elämäänsä.

Sivuvaunussa pienetkin asiat voivat olla isoja asioita.

Siksi tarkistetaan pultit, nivelet, jarrut, renkaat, sähköt, nesteet, ketjut, rattaat ja kaikki se, mikä viimeksi “vielä näytti ihan hyvältä”. Usein juuri se osa ansaitsee erityistä huomiota.

Sen jälkeen alkaa varsinainen valmistautuminen seuraavaan kisaan. Mitä pitää korjata? Mitä pitää tilata? Mikä kului liikaa? Mikä toimi hyvin? Mitä muutetaan? Mitä ei ainakaan muuteta, vaikka joku sitä varikolla ehdottikin erittäin vakuuttavasti kahvikuppi kädessä?

Kun lähtöpäivä taas lähestyy, pakataan työkalut, varaosat, varusteet, teltta, jatkojohdot, kompressori, renkaat, polttoaineet, kahvinkeitin ja ne tavarat, jotka unohdetaan joka tapauksessa.

Kun kaikki on valmista, huomataan että yksi asia puuttuu. Yleensä juuri se, jota ilman ei pitänyt lähteä mihinkään.

Varikko on oma kylänsä

Sivuvaunukilpailijan elämässä varikko on paljon enemmän kuin paikka, jossa kalusto seisoo ajovuorojen välissä. Se on työmaa, olohuone, kahvila, korjaamo ja kriisikeskus samassa paketissa.

Varikolla syntyy kiire. Poikkeuksetta aina.

Joko aika-ajo lähestyy, sadepilvi tulee väärästä suunnasta, jarrussa tuntuu jotain oudolta, rengasvalinta mietityttää tai joku kysyy, missä on se osa, jonka kaikki muistavat nähneensä eilen. Sitten sitä etsitään viiden ihmisen voimin, kunnes se löytyy paikasta, johon “ei varmasti laitettu mitään”.

Mutta varikko on myös lajin hienoimpia puolia. Kilpailijat ovat radalla vastustajia, mutta varikolla apua annetaan aina yli tiimirajojen. Jos joltain puuttuu osa, työkalu, nippuside, neuvo tai pelkät kädet, tarvitsee vain pyytää.

Aina löytyy apua, jos sitä tarvitaan.

Sivuvaunuluokka on sen verran pieni ja erikoinen porukka, että kaikki tietävät: jos yksi vaunu saadaan mukaan lähtöön, koko luokka voittaa.

Laji pidetään hengissä yhteisöllä

Radalla kilpaillaan tosissaan, mutta varikolla ymmärretään, että jokainen mukana oleva tiimi vahvistaa lajia.Tätä lajia ei pidetä hengissä pelkällä kilpailuvietillä. Sitä pidetään hengissä yhteisöllä.

Raha ei tule pakoputkesta, vaikka ääni joskus siltä kuulostaa. Sivuvaunukilpailu ei ole halpa harrastus. Se on ehkä yksi niistä asioista, jonka jokainen lajin pariin tuleva ymmärtää nopeasti - viimeistään ensimmäisen rengaslaskun kohdalla.

Kalusto maksaa. Kuljetus maksaa. Osat maksavat. Ilmoittautumiset, lisenssit, vakuutukset, polttoaineet ja ratamaksut maksavat. Ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä itse, aina tulee hetki, jolloin joku osa on pakko ostaa.

Siksi monen tiimin arki on yhdistelmä omaa työtä, talkoita, säästämistä, yhteistyökumppaneita ja pientä luovaa ongelmanratkaisua.

Usein kilpakalustoa rakennetaan iltaisin töiden jälkeen. Viikonloppuisin huolletaan, korjataan ja suunnitellaan.

Joskus perhekin joutuu hyväksymään, että kesälomasta osa vietetään moottoriradan varikolla.

Miksi tätä sitten tehdään?

Tähän kysymykseen on vaikea vastata yhdellä lauseella.

Sitä tehdään sen tunteen takia, joka tulee lähtöruudukossa. Kun moottorit käyvät, visiiri on kiinni ja ympärillä on tuttu jännitys. Sitä tehdään sen takia, kun ensimmäinen mutka onnistuu täydellisesti. Kun kuljettaja ja matkustaja toimivat kuin yksi kone. Kun kierros kulkee, vaunu tuntuu hyvältä ja kaikki aiemmin tehty työ muuttuu hetkeksi vauhdiksi.

Sitä tehdään myös ihmisten takia. Tiimin, perheen, kilpailukavereiden, varikkoporukan ja niiden katsojien, jotka pysähtyvät kysymään, mikä ihme tuo laite oikein on. Ja sitä tehdään siksi, että sivuvaunukilpailussa on jotain aitoa.

Se ei ole kiiltokuvaharrastus. Se on välillä likaista, väsyttävää, kallista ja hermoja raastavaa. Mutta juuri siksi onnistumiset tuntuvat niin hyviltä.

Kun vaunu toimii, pari toimii ja ruutulippu näkyy, siinä hetkessä unohtuu monta pitkää iltaa, monta rikkoutunutta osaa ja monta kertaa lausuttu ajatus: “Ensi vuonna ei kyllä enää.”

Tämän lajin ihmiset tietävät, että tuo lause ei juurikaan pidä paikkaansa.

"Mikään muu ei tunnu läheskään samalta"

Sivuvaunukilpailu elää vain, jos siinä on mukana ihmisiä: Kuljettajia, matkustajia, mekaanikkoja, toimitsijoita, tukijoita, kuvaajia, yleisöä ja niitä uteliaita, jotka uskaltavat tulla varikolle kysymään lisää.

Kaikkien ei tarvitse heti ostaa kilpasivuvaunua ja ilmoittautua kilpailuun.

Lajiin voi tulla mukaan monella tavalla. Voi tulla katsomaan. Voi tulla auttamaan. Voi tulla kokeilemaan, kysymään, oppimaan tai tukemaan jonkun tiimin matkaa.

Sivuvaunukilpailu näyttää ulospäin erikoiselta, eikä sitä käy kiistäminen. Mutta kun siihen tutustuu lähempää, huomaa nopeasti, että erikoisuuden takana on valtava määrä osaamista, rohkeutta, huumoria ja yhteishenkeä.

Ehkä juuri siinä on lajin ydin.

Sivuvaunukilpailijan elämä ei ole helpoin tapa viettää viikonloppuja. Mutta se on tapa, joka jättää jäljen. Radalle, varikolle ja ihmisiin.

Ja kun joku taas kysyy, miksi ihmeessä tätä tehdään, vastaus voi olla yksinkertainen:
"Siksi, että mikään muu ei tunnu läheskään samalta".