Siiihen loppui 51-vuotiaan maansiirtoalan yrittäjän elämä. Tai melkein. Alkoi pitkä ja kipeä paluu elävien kirjoihin. Toinen tsäänssi.

Kuolemista on usein kuvattu tunnelina, joka kuljettaa ihmisen ihanaan valoon. Myös suru ja toipuminen ovat eräänlaisia tunneleita. Yhtäkkiä olet pimeässä, tuskin jaksat hengittää, olo on toivottoman raskas ja askeleet vielä raskaampia. Sinulla on tasan yksi vaihtoehto: kulkea eteenpäin, askel kerrrallaan.

Katselen pöydän yli kaksi vuotta sitten kuoleman ovea kolkutelleen, elävien kirjoihin paluun tehneen miehen tyyntä olemusta. Lempeää ja tasapainoista. Tuska ei näy. Sen huomaamme me, jotka olemme tarponeet saman tunnelin. Kun elämä panee polvilleen, sitä oppii nöyryyttä, sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Toipuminen on kovaa työtä, jossa mikään ei enää ole itsestäänselvää niinkuin sitä terveenä kuvitteli.

Tämä juttu ei olisi tässä ellei kyseessä olisi mies, joka ensitöikseen mietti, vieläkö tästä pääsee moottoripyörän selkään.

Taito Ruotsalainen on ajanut moottoripyörää aktiivisesti 6 vuotta.

Vuonna 2017 kohdannut sairaskohtaus tuli kuin salama pilvettömältä taivaalta. Sydän pysähtyi, moottori sammui. Sen uudelleen käynnistämisessä meni aikaa. Elvytys kesti pitkään ja seurauksena oli hapenpuutteesta johtuva aivovaurio mm. lähimuistiin. Telakalla tehtiin pallolaajennus ja asennettiin stentti. Kaupanpäälliseksi todettiin sepelvaltimotauti.

Ei tulisi ensimmäisenä ehkä kaikille mieleen palata moottoripyörän selkään mutta Taitolle se oli ainut asia, jonka ajatteleminen piti pään kasassa. Mielessä maantie, maisemat, tuoksut, sade, koko pyörälllä ajamisen aistivoimaisuus. Elämän konkretiaa kauneimmillaan.

Mutta kaikki oli kuitenkin aloitettava alusta. Koko elämä kävelemisestä käsien motoriikkaan. Aistit, hajut, maut, etäisyydet, havainnot – kaikki alusta monen mutkan ja kaarteen kautta.

Lopulta baanalle. Ensimäinen yritys alkoi aralla haparoinnilla, pelolla pyörän hallinnasta, pystyssä pysymisestä. Kadonneen tasapainoaistin metsästyksellä. Yllättäen koeajo venyi yli 200 kilometrin lenkiksi ja se oli siinä. Iso, ”turvaton” menopeli pysyi hanskassa ja kuljetti Taiton uuteen elämään.

Nykyinen Taito seuraa liikennettä tarkemmin, urkuja ei enää vedetä pillit kaakossa. Vähän vituttaa suuntavaiston menetys, myös se, ettei tunnista entuudestaan tuttuja paikkoja, mutta se on pientä.

On kaverit, porukkahenki, rispekti ja veljeys.

Taito ja Tarja lähdössä yhdessä matkaan. Kuva Helena Königsbäck.

Kovien kokemusten jälkeen paluu kahvoihin – elämän voittaneena – antaa voimaa, lohtua ja iloa ja tunnetta, että kannnatti olla luovuttamatta.

Taito ajaa paljon kumppaninsa Tarjan kanssa. Parin ajoharmonia perustuu kärsivällisyyteen. On ymmärrettävä, että kun toinen lähtee nollasta, aikaa ja ymmärrystä tarvitaan. Tärkeää on myös kyetä purkamaan turhautumisten aiheuttama kiukku, oppia käsittelemään tunteiden hallinnan vaikeuksia.

Taiton sydän pysähtyi, Nyt se määrää tahdin, joka pitää ottaa huomioon. ”Leuka kohti rintaa ja kohti uusia pettymyksiä,” mies nauraa. Molemmat pöräyttävät pyöränsä käyntiin ja kahvat kohti Kouvolaa.