Mitä tapahtuu naiselle kun moottoripyörä vie mennessään?

Ivalosta kotoisin oleva 35-vuotias Kiki Mattila ajaa vuosimallin 92 Harley-Davidson Softaililla. Hän asuu Koskenkorvalla ja työskentelee Seinäjoella Frami Oy:ssä projektipäällikkönä. Hänen tehtävänään on Roihu-hankkeessa sparrata tuoreita luovien alojen yrityksiä parempaan vauhtiin. Tie Koskenkorvalle vei miehen, "oman bikerin" perässä.

Kuume iski 2007, jolloin Kiki alkoi etsiä itselleen netistä kulkuvälinettä, vaikkei tiennytkään moottoripyöristä mitään. Ainoastaan että sen piti olla tietyn näköinen; linjakas ja musta. Se ei myöskään saanut olla tylppä tai lyhyt. Nainen jutteli asiasta kaverinsa kanssa ja unohti lopulta koko jutun, kunnes tämä soitti ja kertoi, että nyt se olisi myynnissä.

"Hanaa perkele"

Harrikka löytyi Hämeenlinnasta, ja se toimitettiin koeajamatta Tampereelle talvehtimaan, josta se haettiin enimpien lumien sulettua. Kikin kaksi ystävää oli mukana ensimmäisessä testiajossa, toinen ajoi jonon keulassa, toinen hännillä ja Kiki keskellä. Matkalla hän huomasi, että hänen pyörästään oli otettu peilit pois, ja selitys tuli sitten jälkikäteen "pystyit keskittymään pelkkään ajamiseen". Hyvin ajateltu.

Hänen ainoa pyyntönsä oli, ettei ajettaisi moottoritielle, jonne tietenkin kurvattiin ensimmäisenä. Se oli tarkoituksenmukaista, koska ystävä halusi näyttää, että siinä vaiheessa pitää oikeasti uskaltaa kääntää sitä kaasua, toinen ystävistä huusikin vieressä, että ”hanaa perkele!” muistelee Kiki nauraen.

– Eka kesä oli sellainen innostumisen vuosi, joten kilometrejä tuli yli 10.000. Nyttemmin ajelen enemmän kelien mukaan.

– Asuin silloin vielä Turussa, ja oli pakko kokeilla ajaa yksin Ivaloon. Yövyin Koskenkorvalla, josta sitten ajoin päivän mittaan perille, väli on yhteen suuntaan noin 860 kilometriä. Matkaan lähtiessä lämpötila oli 25 astetta, mutta tippui pohjoisempana 11 asteeseen, kun vastaan tuli yhtäkkiä kuin kylmä seinä.

Lonely Riderinna

Kuten niin monet meistä, Kikikin tykkää enimmäkseen ajaa rauhassa.

– Joskus ryhmässä tai ystävän kanssa on mukava tehdä matkaa, mutta mieluiten ajan yksin.

Haastattelua edeltäneenä viikonloppuna Kiki oli ollut ystävättärensä kanssa mm. Tammisaaressa ajamassa. Reittikartta oli kätevästi piirrettynä tankkiin vedetyn jeesusteipin pintaan.

– Tärkeintä moottoripyörällä ajamisessa on vapaus. Siinä on lähempänä tietä, tuntee kaikki tuoksut sekä kokee luonnon eri tavalla kuin muuten. Pidän pyörän äänestä ja vauhdista sekä erityisesti mutkateiden ajamisesta. Suoran tien ajaminen on puuduttavaa.

Mutka-ajoa hän käy harjoittelemassa Jurvan Botniaringillä silloin, kun Koskenkorva MC:llä on ratapäivät.

– Ajaminen on minulle itsensä haastamista, ja pienet tiet ovat ajamisen suola.

Kokoontumisajot eivät Kikiä juurikaan innosta. Norrtäljessä hän on käynyt pari kertaa, mutta "viihtyvyyteen vaikuttaa se, sataako taivaantäydeltä koko ralliviikonlopun".

– Haaveissani on päästä joskus Italian rannikolle ajamaan. Se olisi mahdollista jopa niin, että toinen ajaisi ja minä istuisin kyydissä: maisemat, kulttuuri ja ruoka kiinnostavat niin paljon, Kiki nauraa.

Harrikka paloiksi 

Kiki ei osaa arvioida käytettynä ostamansa Harrikkansa ajomailien määrää, mutta kertoo itse ajaneensa sillä arviolta noin 25.000 km. Softailin kone on työntötanko EVO, jossa on 1340 kuutiota, hevosia 62 ja vääntöä sata Newtonmetriä.

Kiki purki aluksi Harrikkansa itse osiin, ja on myös ollut mukana kasaamassa sitä niin pitkälle kuin taidot riittivät.

– Rakennekynnet olivat rankasti öljyssä, sillä pyörässä oli alkuun jonkin verran ongelmia. Sähköt reistailivat ja kärysivät useaan otteeseen.

Sähköt uusittiin sittemmin kokonaan, tosin Kiki ulkoisti sähköjen vedon, ”koska se ei ensinnäkään sopisi minun hermoilleni, eivätkä kyllä taidotkaan olisi riittäneet”. Pieniä juttuja hän on korjannut itse, työkalupakki on ollut ahkerassa käytössä. Ja nyt pyörä on hyvässä kunnossa.

Kokonaan oma lukunsa ovatkin sitten muut muutokset joilla on lähinnä paranneltu ajomukavuutta ja kustomoitu pyörää itsen näköiseksi. Ajettavuutta on parannettu taivuttamalla stongaa sisäänpäin, kun se alunperin oli suora. Kikin mies myös teki kapeamman kilpikonnanmuotoisen ilmanpuhdistimen suojuksen, kun alkuperäinen oli liian leveä. Myös takalokasuoja on uusittu kilpparin malliseksi ja pyörä on koristeltu kilpikonna-aiheisilla maalauksilla.

– Talvisin pyörään tehdään muutoksia mielentilan mukaan. Toisin sanoen istun MikseiMiksei-tuolissa neuvomassa ja kysymässä omasta mielestäni kaikenlaista olennaista asiaan liittyvää.

Unelmien tie onkin Bluesista tehty

Valtaosa motoristeista haaveilee jonain kauniin päivänä menevänsä ajamaan Yhdysvaltoihin Route 66:n päästä päähän. Kikin unelma on toisenlainen.

Hän on ollut pitkään kesäisin mukana Rauma Bluesin organisaatiossa vastaamassa ulkomaisten artistien viihtyvyydestä ja saanut paljon ystäviä jenkkiläisistä blues-piireistä. Naisen haaveena on mennä heitä moikkaamaan Route 61:stä pitkin. Route 61 tunnetaan Blues Highwayna, jonka pituus on 1400 mailia eli 2264 kilometriä. Se alkaa New Orleansista ja toinen pää on pohjoisessa Minnesotassa. Matkan varrelle mahtuvat mm. Memphis ja Louisiana. Tie on joka tapauksessa etelä-pohjoissuuntainen toisin kuin Route 66, joka on itä-länsisuuntainen.

Nainen, Harrikka ja moottoripyöräily

Kaunis näyttävä nainen ja Harrikka on mielenkiintoinen ja symbolinen yhdistelmä, mutta yksi asia on Kikin mielestä varma: naisille ei osata suunnitella ajovaatteita. "Kun pääsisi kerran suunnittelemaan niitä itse!"

– Rakastan ajamista, ja ajan itseni näköisellä vehkeellä. Ehkäpä voisin kuvitella kokeilevani myös Buellia tai jotain karumman näköistä KTM:ää. Haaveissa on myös pitkäkeulainen chopperi. Kyseessä on kuitenkin elämäntapa, ja on hienoa, miten paljon erilaisia ihmisiä tässä tapaa ja saa uusia ystäviä.

Moottoripyöräilyn lisäksi hänen elämäänsä mahtuu muutakin.

– Talvisin jumppailen, nautin ulkoilusta, käyn ratsastamassa, kokkailen, luen kaikenlaisia opuksia ja käyn taidenäyttelyissä sekä vietän laatuaikaa ystävien ja perheen kanssa.