Tarakkaharakasta motoristiksi: Ensimmäinen kunnollinen Euroopan reissu Osa 7. - Ensimmäiset serpentiinimutkat | Matkalla

Reissua takana kaksi kolmasosaa, josta viikko Etelä-Ranskassa, Le Viganissa. Oli sunnuntaina, aika pakata pyörät ja suunnata takaisin pohjoiseen. Seuraavan viikon perjantaina pitäisi olla Travemündessä.

Le Viganissa saimme yllättävän kutsun tulla kylään tuttavamme luo, joka asui Vichyssä. Tosin kutsu oli maanantaille ja alkuperäisen suunnitelman mukaan, olisimme ajaneet jo sunnuntaina siitä ohi. Kutsu oli sen verran houkutteleva ja aikataulumme joustava, että päätimme ottaa kutsun vastaan. Tästä syystä meillä ei ollut sunnuntaina mikään kiire.

Päätimme ajaa rauhassa, nautiskellen pienistä vuoristoteistä ja topata su-ma väliseksi yöksi jonnekin, mihin asti vain jaksaisimme/huvittaisi ajaa. Maisemat oli todella upeita, eikä lämpötilassakaan ollut valittamista.

Etelä-Ranskan vuoristomaisemaa.

Tähän asti olin onnistunut välttämään vuoriston serpentiinitiet. Varmaan jokainen on nähnyt sosiaalisessa mediassa videopätkiä missä, tiukassa neulansilmämutkassa, motoristi on nutullaan. Olin mielessäni nähnyt itseni noissa videoissa, enkä yhtään ymmärtänyt, miksi ihmiset ovat vahingoniloisia katsellessaan noita pätkiä. Osin tästä syystä, en halunnut ajaa alas Navacellesin laaksossa sijainneeseen kylään, mutta nyt serpentiinejä en pystynyt väistämään.

Ajelimme tikkarinopeuksia ja niiden alle. Meillä ei ollut kiire. Kun ensimmäinen kunnon neulansilmämutka tuli eteeni, onnittelin itseäni, että olin aina silloin tällöin käynyt ruosteenpoistokursseilla. Kaarteeseen mennessä mietin kaikkea, mitä minulle oli kaarreajon kursseilla opetettu ja mitä eri opetusvideoilla oli kerrottu. Samalla olin varma, että kohta huhuilisin miestäni nostamaan pyörääni pystyyn. Mutta ei tarvinnut huudella, olin jännittänyt turhaan, selvisin mallikkaasti tästäkin.

Le Bonheur est dans le Sud on ilmeisen suosittu ravintola La Cavalerissa.

Oli todella lämmintä ja alkoi olla nälkä. Pysähdyimme lounaalle reittimme varrelle osuneeseen La Cavalerien kylään, Le Bonheur est dans le Sud nimiseen ravintolaan. Paikka oli umpitäynnä. Kävi mielessä, oliko paikka kylän ainoa vai niin hyvä, että se sen takia oli niin täynnä. Kaikesta huolimatta, meille löytyi pöytä auringosta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ehkä juuri siksi saimme pöydän, koska se oli ainoa, mihin mitkään aurinkovarjot eivät yltäneet. Se kelpasi kyllä meille. Siinä missä paikalliset perheet olivat nauttimassa sunnuntailounasta pitkän kaavan mukaan, me tyydyimme Cecar-salaattiin. Se oli runsas ja erittäin maukas. Hauskana yksityiskohtana, patonki tuotiin pöytään paperipussissa.

Ceasar salaattiannos oli runsas ja maukas.

Millaun maasilta

Koska ajoimme pieniä teitä, emmekä A75-valtatietä, mikä olisi ollut "nopein ja helpoin", niin reittimme kulki Millaun kaupingin läpi, mutta samalla, valmistuessaan vuonna 2004, maailman korkeimman maasillan ohi. Laakson pohjalla, missä Millau sijaitsee, virtaa Tarn-joki. Se on yli 200 metriä ympäröiviä ylänköalueita alempana ja ennen siltaa Millaun ohitus oli pullonkaula, mutkittelevine teineen, joka on suorin maantieyhteys Espanjasta Pariisiin.

Laakson pohjalla virtaa Tarn-joki.

Laskeutuessamme Millauhun, pysähdyimme ihastelemaan laaksoa ja Millaun siltaa. Onhan se komea. Kaikkiaan 2 460 metriä pitkä ja sillan korkein kohta yltää 343 metriin. Sillan ansiosta, laakson ohittaa parissa minuutissa, kun se nyt meiltäkin vei...no huomattavasti pidemmän ajan ja oli varmasti hauskempaa. Tuskin sillan yli ajaessa olisi päässyt samalla tavalla nauttimaan ympäristöstä.

Millau.

Tuolla vuoristoteillä oli huimaa nähdä liikennemerkki missä kerrottiin, että seuraavat 10 kilometriä olisi 5% alamäkeä. Vastaaviin ei Suomessa törmää missään.

Millaun maasilta oli valmistuessaan maailman korkein, ei enää.

Matka jatkui tasaisen rauhallisen hitaasti. Lähes kuuden tunnin ajon jälkeen, tietämättä tarkalleen missä olimme, aloimme katsastella ympäristöä, mielessä tuleva majapaikka, kunnes Hôtel Restaurant Prunières osui silmiimme. Hieman rustiikkinen, mutta siisti mesta. Isona plussana, että pyörät sai parkkiin heidän autotalliin, mikä sijaitsi kulman takana kellarissa.

Hôtel Restaurant Prunières.

Päätimme syödä illallisen hotellin ravintolassa, jonne onneksi ymmärsimme tehdä ennakkovarauksen, muuten olisimme jääneet ilman ruokaa. Joskus tulee mieleen, että olisi ihan kiva osata ranskaa hieman enemmän. Tilasimme poikkeuksellisesti menun, johon kuului alkusalaatti, pääruoka ja jälkkäri. Alkusalaatti oli oikeinkin maukas, mutta kun pääruoka tuotiin eteen, niin en tiennyt itkeä vai nauraa. Liha, siltä osin kun sitä tuossa palassa oli, oli kyllä kypsää, maukasta ja mureaa, mutta iso osa jäi lautaselle. Jälkiruoka oli taas oikeinkin maittava, joten hinta/laatusuhteessa kokonaisuus oli onnistunut. Illallisen kruunasi ukkonen, jota en valitettavasti päässyt kunnolla ihailemaan, koska se ehti mennä ohi ruokaillessamme.

Aina ei tilatessa tiedä mitä saa.

Vaikka hotellin rakennuksella oli ikää ja käytävillä ajan patinaa, huone oli siisti, vuode mukava ja huoneesta pääsi suoraan ulkoterassille. Aamiaisella, joka oli etelä-eurooppalaiseksi aamiaiseksi ihan laadukas, ihmettelimme ohikulkevien vaeltajien määrää. Kävi ilmi, että Peyre en Aubrac - Aumont-Aubracin (oli tämän kylän nimi) läpi kulkee kolme päävaellusreittiä: Saint-Jacques de Compostellen tie Puy-en-Velaysta, GR de Pays Tour des Monts d’Aubrac ja lopuksi Saint-Guilhem-le-desertin tie, joka alkaa kylästä.

Peyre en Aubrac on kuuluisien pyhiinvaellusreittien varrella.