Mobilia ja Hondan maahantuoja Otto Brandt Oy olivat tehneet todella ansiokkaan työn saadakseen paikalle näin runsaasti nähtävää. Tapahtuman rungon muodostivat kymmenet Honda Monkeyt – apinalauman malli- ja värikirjo oli ainutlaatuinen. On todella harmi, että näyttely kesti vain yhden päivän.
Monkeyversumin näyttelypäällikkö Anni Antila.
Tapahtuman päävastuulliset olivat Mobilian näyttelypäällikkö Anni Antila ja Brandtin Veli-Pekka Ratinen, viime mainittu myös hoiteli tapahtumassa Brandtin Salaiset Kansiot -osiota niin tiiviiseen tahtiin, ettei juuri ehtinyt poistua pöydän ja kansioiden äärestä. Kansiot sisälsivät tietoa siitä, kuka aikanaan oli tilannut minkäkin pyörän ja mihin. Tiedot sai runkonumeroa vastaan ja jonoa riitti aamukymmenestä aukioloajan viime tunteihin asti.
Tiedon perässä arkistojen äärelle. Lietolainen Marko Ylinen ei tuonut vuoden 1978 Monkeytään Mobiliaan, mutta mies itse jonotti sitkeästi pääsyä Brandtin ”salaisille kansioille”. Ylinen on moponsa ensimmäinen omistaja – isä osti sen hänelle aikoinaan ensimopoksi – ja nyt tavoitteena oli selvittää maahantuojan alkuperäisistä arkistoista, mihin liikkeeseen ja minä päivänä mopo tarkalleen uutena toimitettiin.
Brandtin Salaiset kansiot vetivät väkeä koko päivän.
Jotain tapahtuman merkityksestä suomalaiselle mopokansalle vuosikymmenten varrelta kertoo se, että päivän mittaan paikalla kävi kaikkiaan noin 700 henkilöä ihmettelemässä Mankeja, niiden historiaa ja glooriaa.
Heini Joensuu ja Veli-Pekka Ratinen avasivat Brandtin salaisten kansioiden saloja tietoa janoaville.
Kahvipöytäkeskustelusta historialliseksi kokoelmaksi – Anni Antila ja Monkey-huuman ydin
Kun Auton ja tien museo Mobilian näyttelypäällikkö Anni Antila istui muutama vuosi sitten kahvilla sastamalalaisen ajoneuvoharrastaja Eero Kumannon kanssa, kukaan ei vielä tiennyt, että keskustelu johtaisi yhteen Suomen mopohistorian merkittävimmistä kokoontumisista. Kumanto heitti ilmaan toiveen: olisiko mahdollista saada kaikki suomalaiset Honda Monkey -versiot kerralla saman katon alle?
Vastaus nähtiin viime viikonloppuna, kun Monkeyversumi valtasi Mobilian hallit.
Monkeyversumin Hondat kiinnostuksen kohteena.
”Tapahtuman tekeminen on ollut aikamoinen seikkailu. Tiesimme heti, että tavoite kerätä jokainen Suomessa myyty malli ja värivaihtoehto vuosilta 1975–1997 on kova haaste. Mutta meillä on upea tiimi ja Brandtilla Veli-Pekka Ratinen, jolla oli tarkka käsitys siitä, kenen keräilijän ovelle kannattaa koputtaa. Ja onnistuimmehan me – täällä on nyt todellakin jokainen vuosikerta edustettuna”, Antila iloitsee.
Järvenpääläinen Teemu Hyytiäinen on erikoistunut komponentteihin, joita ei saa enää alkuperäisenä eikä tarvikkeena. Pöydällä lepää ratkaisuja miltei mahdottomiin pulmiin: 3D-tulostettuja valokytkimien sisäosia, piirilevyjä ja jopa Pappa-Tunturin takavalon linssejä. Esillä oli myös laserleikattuja nopeusmittarin pyörittäjän osia, jotka odottavat vielä viimeistelyä ja sinkitystä. Hyytiäisen mukaan monessa suomalaisessa ”mMnkissa” on jo hänen valmistamiaan komponentteja.
Teemu Hyytiäisen löytää Facebookista osoitteesta acebookista Teemu's Creative Garage.
Vaikka Antila on itsekin intohimoinen ajoneuvoharrastaja, omaa Monkeytä hänellä ei ole koskaan ollut.
”Olen sen verran pitkä, etten ole tuntenut oloa mukavaksi ’Mankin’ päällä. Tallista löytyi kyllä kaikenlaisia mopoja 50-luvulta alkaen, mutta Monkey on jäänyt muille.”
Heimoja ja huonekaluputkea
Mikä tekee juuri tästä pienestä nelitahtisesta niin erityisen? Antilan mukaan kyse on monen tekijän summasta: tekniikasta, maineesta ja puhtaasta tunteesta.
”Siinä on tiettyä ’moottoripyörämäisyyttä’ yksityiskohdissa ja väreissä. 70-luvulla Honda oli valmistajana edelläkävijä, ja nelitahtisuus erotti sen massasta. Kyse on myös heimoutumisesta – on Monkey-leiri ja sitten on se toinen puoli, joka vannoo Suzuki PV:n nimeen”, Antila myhäilee.
Monkeyversumia ja yleisöä.
Hän uskoo myös pyörän ”söpöyden” olleen strateginen etu.
”Monet harrastajat ovat kertoneet, että äitien oli helpompi suostua Monkeyn hankintaan kuin 'rajumpaan' enduromopoon. Se oli pieni, hiljainen ja näytti turvalliselta. Todellisuudessa pyörässä on kuitenkin aina ollut ripaus kapinahenkeä, mikä näkyy vaikkapa nykyisessä Kiinanmanki-ilmiössä.”
Poliittista peliä ja painonpudotusta
Näyttelypäällikkö Anni Antilalla ei koskaan ole ollut Mankia, koska pitkänä koki sen liian ahtaaksi, mutta muita mopoja kyllä.
Museoihmisenä Antilaa kiehtoo Monkeyn historiassa erityisesti se, miten politiikka ja lainsäädäntö muovasivat pyörästä suomalaisen legendan. Vuoden 1974 moottoripyörien ”tappovero” ja tiukat mopoasetukset pakottivat maahantuojan kekseliäisyyteen.
”Suomessa näille tehtiin aikamoista väkivaltaa lainsäätäjän vaatimuksesta. Mopon painoraja oli ehdoton 50 kiloa tankki täynnä. Jotta ensimmäinen takajousitettu J-malli saatiin tyyppikatsastettua, siihen vaihdettiin vanhan mallin pienempi tankki, ja taittuvat jalkatapit korvattiin huonekaluputkesta väännetyillä tapeilla. Jopa soittokello otettiin polkupyörästä”, Antila naurahtaa.
Tämä suomalainen sitkeys huomattiin tarinoiden mukaan Japanissa asti.
Maahantuoja ei antanut periksi, ja lopputuloksena oli jotain sellaista, mitä alkujaan karusellikäyttöön suunnitellusta laitteesta ei pitänyt tulla: kansallinen ikoni.
Apinatarha kutsuu hymyilemään
Mobilian Apinatarha-Monkey-näyttely on esillä viela huhtikuun puoliväliin asti.
Vaikka Monkeyversumin täydellinen mallisarja oli nähtävillä vain yhden päivän, Mobilian laajempi Apinatarha-näyttely jatkaa huhtikuun puoleenväliin saakka. Näyttely on rakennettu huumorilla ja pilke silmäkulmassa.
”Halusimme, että näyttely näyttää itsessäänkin ’Mankilta’: se on pieni, värikäs ja hauska. Suosittelen kuuntelemaan Avara Luonto -tyyliin tehdyn ääniraidan. Siellä on paljon pieniä koukkuja, jotka avautuvat harrastajille”, Antila vinkkaa.
Onko tässä maailman kallein Monkey? Ainakin se on viimeinen valmistettu ja Brandtin holveissa kokoamattomana.
Kiireinen näyttelypäällikkö kääntää katseensa jo ensi viikkoon, jolloin Mobilian halli muuttaa jälleen muotoaan uuden suurnäyttelyn tieltä. Mutta lauantaina hallissa tuoksuivat erittäin vahvasti historia, kumi ja intohimo – sekä tietysti se pieni ripaus apinamaisuutta, joka teki Hondasta suomalaisen legendan.
Suomalainen sisu muovasi maailmanvalloittajan – Honda Monkeyn tuntematon tarina
Apinatarhassa on nähtävänä Japsistarojen Matti Paukkosen kokoama Honda Mankien hieno historiataulu.
Kun Honda Monkey ensi kertaa saapui Suomeen 1960-luvulla, harva aavisti, että tästä omituisesta pienikoneisesta laitteesta tulisi kansallinen ikoni. Monkeyversumi-tapahtuman asiantuntijapaneelissa alan legendat, Hondan maahantuojalla Oy Otto Brandtilla työskennelleet Ulf Björklund, Pekka Venäläinen ja Harri Granö valottivat niitä dramaattisia ja toisinaan koomisiakin vaiheita, joiden myötä Suomesta tuli yksi Monkey-kulttuurin tärkeimmistä polttopisteistä maailmassa.
Paneelikeskustelu. Oikealta vasemmalle Anni Antila, Ulf Björklund, Pekka Venäläinen ja Harri Granö
Karusellilaitteesta karkaistuksi mopoksi
Alun perin japanilaiseen tekniikkahuvipuistoon hauskanpitoon suunniteltu Monkey oli maailmalla kevytmoottoripyörä. Suomessa kauppaneuvos Tor Brandt näki laitteessa kuitenkin valtavan potentiaalin nimenomaan mopona. Tie tyyppikatsastukseen oli kaikkea muuta kuin suora. Koska kotimaista mopoteollisuutta suojeltiin tiukoilla säädöksillä, kotimaista VTT:tä vastaava laitos Tukholmassa joutui todistamaan moottorin tehot, koska Brandt ei saanut moottoria penkitettyä Suomessa. Jotta mopo menisi läpi viranomaissulun, imusarjaan oli asennettava karkaistu teräsholkki. Vaatimus karkaisusta oli ehdoton: katsastusviranomainen halusi varmistaa, ettei rajoitinta pystyisi helposti poraamaan auki.
Ulf Björklund paneelikeskustelussa.
Harri Granö paneelikeskustelussa.
Suomen silloinen lainsäädäntö asetti mopolle myös lähes mahdottoman 50 kilogramman painorajan tankki täynnä. Tämä johti "suomalaiseen kirurgiaan", jossa alkuperäisiä osia karsittiin ja vaihdettiin kevyempiin. Metalliset lokasuojat vaihtuivat muovisiin, jalkatapit alumiinisiin ja jopa roiskeläpät valmistettiin erityisen huokoisesta muovista grammanviilauksen nimissä. Myöhemmissä malleissa taitettavat jalkatapit jouduttiin korvaamaan huonekaluputkesta valmistetuilla kiinteillä tapeilla painon kurissa pitämiseksi.
Sampsa Ahosen 1984 Honda Monkey Z50J.
"Mister Honda Europe" ja Vantaan koululaiset
Suomen merkitys Monkeyn historiassa huipentui 1980-luvun lopulla. Maahantuoja Otto Brandtin myyntijohtaja Alexander "Sorro" Sorento, joka tunnettiin Japanin pääkonttorilla kunnioittavalla nimellä "Mister Honda Europe", nautti tehtaan silmissä poikkeuksellista luottamusta. Suomalaiset alkoivatkin sanella ehtoja sille, miltä tulevaisuuden Monkeyn tulisi näyttää.
Yksi historian suurimmista vääntökerroista käytiin väreistä. Suomalaiset halusivat vihreää väriä Mankiin, mutta tehdas kertoi vaativansa kahden vuoden testijakson uusille värisävyille. Silloin Sorento ilmoitti ottavansa henkilökohtaisen vastuun värien kestävyydestä, jotta tuotanto saatiin käyntiin heti, ja japanilaiset hyväksyivät tämän, koska "Mr Honda Europe" näin lupasi.
Pekka Venäläinen. Miestä Mankeineen luultiin kerran kotikulmilla ufoksi – Mankilla, kesäillalla ja kultaisella kypärällä saattoi olla osuutta asiaan.
Markkinatutkimus tehtiin ruohonjuuritasolla: myynnistä vastannut Pekka Venäläinen maalasi mopoja eri sävyillä ja kutsui viereisen Vantaan koulun pojat arvioimaan, mikä väri olisi "se kova juttu".
Tämän ennakkoluulottomuuden seurauksena syntyivät legendaariset erikoismallit, kuten Rothmans, Benetton ja kotoisasti "Tuttifrutiksi" ristitty kaksivärinen malli. Jälkimmäinen oli suora kopio italialaisen kilpa-ajajan Ezio Gianolan MM-sarjan pyörästä. Suomalaisten maku osui oikeaan, ja osa täällä kehitetyistä väreistä päätyi lopulta maailmanlaajuiseen myyntiin.
Kulttuurinen perintö ja porttiteoria
Kangasalla asuva Jussi Haavisto oli urhea ja tuli paikalle Mankillaan!
Paneelissa korostettiin, että Monkey ei ollut Brandtille vain tuote, vaan strateginen työkalu. Se oli "porttiteorian" positiivinen sovellus: tarjoamalla nuorisolle laadukas ja haluttu ensikosketus Honda-brändiin, luotiin elinikäisiä asiakassuhteita, jotka jatkuivat myöhemmin isompiin moottoripyöriin.
Jussi Haavisto ja hänen silmäteränsä, vuosimallin 1986 Honda Monkey. Jussi osti mopon näkemättä Facebookista tuhannella eurolla, ja riski kannatti: hän on vasta laitteen toinen omistaja. Mittarissa on vain hieman yli 5000 kilometriä.
Jussi Haaviston yllä nähtiin todellinen harvinaisuus: Insinööriliiton virallisen jäsenmalliston tuulipuku 1980-luvun lopulta. Asu päätyi Jussille postipakettina, kun liiton vanhoja liikelahjakaappeja siivottiin. Tämä oli puvun ensimmäinen virallinen ulkoilutus, ja Jussin mukaan se toimi ajossa erinomaisesti. Tyyli on kiistaton ja herätti ansaittua huomiota muiden paikallaolijoiden keskuudessa.
Suomen erityisasemasta kertoo sekin, että kun Honda teki päätöksen Monkeyn tuotannon lopettamisesta, Suomi onnistui neuvottelemaan sille vielä kolmen vuoden jatkoajan. Tuotannon jatkumisen ehtona oli vähintään 3500 kappaleen vuosittainen tilaus – määrä, jonka suomalaiset ylittivät kirkkaasti.
Monkeyn tarina Suomessa on yhdistelmä sitkeää lobbausta, teknistä kekseliäisyyttä ja kykyä lukea nuorisokulttuuria. Se on tarina siitä, miten pieni pohjoinen markkina voi vaikuttaa globaalin jättiläisen tuotantolinjoihin, jos takana on riittävästi intohimoa ja ripaus sopivan apinamaista mainetta.
Mobiliassa on nähtävissä myös Veteraanimoottoripyöräkerhon 50 v juhlanäyttely viela huhtikuun puoliväliin asti.
Lisätietoja Auton ja Tien museo Mobilia.
Auton ja Tien museo Mobilia.