Heti alkuun tuli tuttu mies vastaan, Nurmisen Kari Keski-Suomen Konepyöräseurasta, jonka kanssa aloimme etsiä sopivaa henkilöä, joka kertoisi tapahtumasta, kun tapahtumasta vastuussa oleva Mika Suomalainen pääsi paikalle vasta lauantaina.

Sopivaksi henkilöksi osoittautukin Juha Ojanen, joka kertoi, että tapahtumaa on järjestetty jo ainakin 20 vuotta, ja se on tarkoitettu kaikille "Idässä valmistetuille vehkeille". Määritelmän alle mahtuvat siten kaikki jo edesmenneessä Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa valmistetut ajoneuvot.

Herrat vasemmalta: Juha Ojanen, Timo Tuomisto ja Kari Nurminen. Sekä tuliterä Lada Niva.

Mies on itse kulkenut tapahtumassa jo "ainakin 10 vuoden ajan, ja tuntisin syyllisyyttä, jos jäisin pois". Tämä oli vähintään 11. kerta, kun tapahtuma järjestettiin Mansoniemessä.

Tätä lippua ei ole aikoihin tainnut näkyä muualla?

Ojanen oli hankkinut itselleen muuten tuliterän vuosimallin 2018 Lada Nivan, jota varsinaisesti ei enää tuoda Suomeen, mutta sen sai kuitenkin ostettua tänne normi verot ja muut lisät maksamalla. 

– Autoa on modernisoitu siitä, kun sitä tuotiin aikanaan Suomeen, siinä on mm. ABS-jarrut, Ojanen kertoo, ja oli silminnähden tyytyväinen komeaan maasturiinsa. – Näihinkin saa mukaan jo aika paljon elektroniikka ja muita varusteita, mutta otin sen perusvarustuksella. 

Ojasen uusi Lada Niva vm. 2018.

Nivan vieressä oli alkuperäinen Jalta vuosikymmenten takaa, jolla oli ajettu paikalle Nivalasta asti. Matka ei ollut sujunut kuulemma aivan ongelmitta, mutta "huumorimieltä pitää olla että uskaltaa lähteä näillä kauemmas matkaan".

Vähän iäkkäämpi Jalta.

– Me vakioukothan olemme liikkeellä jo perjantaina ja tulemme tänne paikalle, Nurminen nauraa. – Olemme vuosia kukin kulkeneet täällä ja tunnemme toisemme.

– Tämä on aivan yhtä hieno harrastus kuin mikä tahansa, Ojanen toteaa. – On aivan sama, keräileekö Ladoja vai Mersuja paitsi että Ladojen keräämisessä selviää halvemmalla. 

Pyöriäkin tuli lisää paikalle.

– Lisäksi useimmilla keski-ikäisillä ihmisillä on kosketuskohtia näihin Itä-ajoneuvoihin, joten kiinnostus ja harrastajamäärät ovat jatkuvassa kasvussa, Nurminen vakuuttaa. – Ja täältähän ei tämän tapahtuman aikana mökkipaikkoja saa kuin odottamalla varasijoilla joitakin vuosia, sekin kertoo jotain kiinnostuksesta.

– Onhan tämä jonkinlaista hulluutta, mutta mikäpä keräileminen tai harrastus ei sitä olisi, totesi joukkoon liittynyt Timo Tuomisto puolestaan.

Timo innostui itäautoista, kun tuli ostaneeksi Skodan ja teki siitä pakettiauton itselleen.

– Hetken päästä huomasin hankkivani autonraatoja vähän joka puolelta.

Tapahtumassa on myös kaupan tavaraa. Tässä pari itäautoilun helmeä eli Volgaa.

– Rassaaminenhan meillä jokaisella on lähellä sydäntä, joten se on kiinteä osa tätä harrastusta, Kari puolestaan vahvistaa.

– Tauti vaan tulee jostain, eikä näytä parantuvan, miehet toteavat ykskantaan.

Volga, velka ja nälkä, vai miten se aikanaan menikään?

– Yleensä pyöriä tulee paikalle noin satakunta ja autoja vielä enemmän, joten nähtävää riittää. Kaikkiaan porukkaa on yleensä liikkeellä noin tuhat henkeä, eli yleisöä tulee ihmettelemään näitä vehkeitä todella paljon.

Joukko hajaantuu teltoilleen ja mökeilleen, joten sitten on aika lähteä katsomaan, mitä muuta alueella on tarjolla. Itäautoja on paljonkin, moottoripyöriä ei vielä ole tullut kovin paljon. 

Repa Virolaisen pyörän kuvitusta - miehen omaa kädenjälkeä.

Törmäämme alueella Jyväskylässä asuvaan Repa Virolaiseen, joka on paikalla sivuvaunu-Uralilla. Kone näyttää alkuperäiseltä, joten ihmettelen asiaa.

– Se on kyllä Uralin kone, mutta jo kolmas tässä pyörässä. Ensimmäinen kesti 14 000 kilometriä. Kyllähän näiden kanssa sattuu. Olimme vaimon kanssa Virossa, kun toinen sylinteri katkesi tyvestä. Vaimo se jo siinä vähän hätääntyi, mutta minä muistin ottaneeni mukaan vaihtosylinterit ja männät.

Virolainen ja venäläinen Ural. Jos katsot tarkkaan, huomaat, että etupyörä teleskooppeineen ja jarruineen on Suzukista.

Tunti ja vartti meni tämän vasemmanpuoleisen sylinterin ja männän vaihdossa, mutta sitten piti vaihtaa nuo oikeanpuoleisetkin, kun pytty ja mäntä oli vasemmalla vaihdon jäljiltä eri kokoiset. Olisi ties mitä jyskyttänyt rikki aikaa myöten. Oikealle puolelle oli paljon hankalampi vaihtaa, kesti kolme tuntia, kun siinä on kaikenlaista ylimääräistä, kuten esimerkiksi sivuvaunu paikalla, Virolainen pohtii.

Uralin kuvitus ja väritys oli miehen omaa käsialaa, ja sitä kelpaa kyllä katsella.

Vähän väriä.

Seuraavaksi törmäsimme Uaz-maasturilla perheineen matkassa olleeseen Mikael Tähtivuoreen. Hämmästyttävää kyllä, mies ei ollut ollut Uaz-kuskina armeijassa, mutta oli kuitenkin innostunut hankkimaan sellaisen itselleen. Kysyimme, tuliko ajettua kunnon offroad-maastoissa autolla?

– Niissä piireissä, missä liikun Uazilla ei pärjää. Osa sen maastokelpoisuudesta on puhdasta inttilegendaa. Autosta puuttuu mm. tasauspyörästön lukot, joten ei sillä oikein tosipaikoista pääse. Sinänsä se on aika lailla valmis maastoon, joten enpä tehnyt sille muuta kuin hommasin vähän järeämmät nappularenkaat.

Mikael Tähtivuoren Uaz.

Idän Ihmeitten kokoontumisessa Tähtivuori oli jo neljättä kertaa mukana lasten kanssa.

– Tultiin, kun lapset halusivat, hienoahan täällä on.

Mikael Tähtivuori ja pyhäpäähine.

Jätimme Tähtivuoren perheen purkamaan perävaunua ja pystyttämään leiriä. Harmittelimme samalla, kun jouduimme lähtemään kesken pois. Tunnelma oli mahtava, ja selvästi lauantai olisi ollut näkemisen arvoinen päivä paikan päällä. Ensi vuonna?

Kari Nurminen teltallaan.