Kello tuli yhdeksän, sitten 10 ja jopa 12 ja asia alkoi hiljalleen mietityttää. Tiedossani ei ollut, että hänellä olisi ollut jotain merkittävämpää luvassa kuin hyvän naapurin viihdyttäminen, joten miltei pohdin jo hänelle soittamista, mutta päätin kuitenkin vielä hetken odottaa ennen päätymistä paniikkiratkaisuihin.

Kello oli jo 2 iltapäivällä ja huolesta alkoi tulla todellinen: moista ei ollut tapahtunut koskaan monikymmenvuotisen ystävyytemme aikana. Ei edes Jaskan ja hänen mannekiinivaimonsa hääyön jälkeisenä aamuna! Silloinkin Jaska raahautui meille kelmeänkalpeana ja mustin silmänalusin jo aamukahdeksalta täynnä uusia ideoita Bemarinsa tuunaamiseksi.

Kello taisi tulla jo kolme, mutta maltoin stoalaisesti mieleni. Ajatuksissa kävi myös häivähdys siitä, että tämähän on oikeastaan varsin mukavaa: olla aivan omassa rauhassaan ajatustensa kanssa omaa prätkääni ruuvaamassa tarvitsematta ratkoa jotain yli-inhimillisiä ongelmia, joita Jaskan ikivanhasta Beamerista tuntuu löytyvän tämän tämää. Samalla vältyin myös kuulemasta Jaskan ja hänen rouvansa välisistä erimielisyyksistä, jotka eivät kuitenkaan maailman mittakaavassa herättäisi mitään synkempää kiinnostusta – edes paljastuskirjaksi kirjoitettuna.

– Nyt ei mene hyvin.

Vaimoni kommentti irtautti minut onnellisista ajatuksistani vähän niinkuin kulahtanut kuivakytkin ei oikein kunnolla irrota vanhassa Beamerissa. Asiaa tuntevat kuulevat rankan kolahduksen ja äkillisen nytkähdyksen. Tunteeni oli vähän samanlainen, sillä arvioin kommentin koskevan jotenkin ystävääni Jaskaa.

Ja kyllä, Jaskahan siellä raahusti selvästi alamaissa pihan poikki. Seurasimme sadan metrin matkaa ikuisuuden, sillä se eteni luokattoman hitaasti.

Selvästi miehellä oli hartioillaan matkalle hyytyneen ison prätkän kokoinen taakka. Siksi ilotonta oli matkanteko.

Ovi aukeni h i t a a s t i, ja mies valui sisään kuin talven hyydyttämä etanolibensiini kaasariin. Ei tietoakaan räväkästä oven aukaisusta ja pokien kestävyyden testaamisesta.

Äänikin oli vaisu kuin ympäristönormien tukahduttamassa satapiikissä.

Kysyin mieheltä, että mikä nyt on hätänä.

– Anoppi, sai Jaska tiristettyä itkuisella äänellä.

"No?" totesimme paremman puoliskoni kanssa yhteen ääneen.

– No kun se antaa meille rahat uuteen moottoripyörään.

Olimme luonnollisesti äimän käkenä; vähän kuin joku yllättyisi, että miten roadsterin jäykkä jousitus voisi muka täräyttää ikävästi selkään, kun kaupungissa rusauttaa suoraan johonkin asvaltin pattiin.

– Mitäs ikävää siinä voi olla, sehän on aivan mahtavaa, totesimme siipan kanssa yhteen ääneen.

- No kun siihen sisältyy ehto. Pitää vaihtaa uuteen Wingiin, kun siinä on kuulemma vaimon mielestä paremmat oltavat takapenkkiläisellä kuin Biimerissä.

Ymmärrättekö? Beamerimiehen, miten tässä voi enää katsoa ketään silmiin, Jaska nyyhkytti.

Anteeksipyyntö lukijoillemme. Tässä kohtaa meistä alkoi tuntua siltä, että ilmassa oli liikaa aiheettoman draaman tuntua, ja tarjosimme Jaskalle suuren ymmärryksen ja säälittelyn sijasta vain kupin kahvia ja viipaleen äitienpäiväkakkua.

Ja näytti tuo maistuvan – suuresta surusta huolimatta.