Ura loppui 2007 enduron parissa, naimisiin menosta selvittiin edellisenä vuonna ilman loukkaantumisia ja kesällä 2007 oli jo ajatukset tyttären syntymisessä. Talo oli ostettu ja remontoitu 2004 jääradan lopettamisen jälkeen ja oli aika keskittyä perhe-elämään.
Mistä syntyi intosi alkaa ajaa Flat Trackia?
– Flat Track tuli ihan sattumalta, kuten kaikki lajikokeiluni crossin ja jääradan jälkeen. 2016 minua pyydettiin Mäntyharjun motocross-radalle, yhtä mäntyharjulaista nuorta valmentamaan ja katsomaan, koska hänellä oli ongelmia lähtöjen kanssa. Menin sinne, katsottiin lähdöt kuntoon ja hän voitti heti seuraavan kilpailun hyvien lähtöjensä ansiosta. Olikohan ykkönen ja kakkonen lähtöjen jälkeen, Lasse Kurvinen kertoo.
– Sitten hän pyysi minua valmentajakseen ja mietin, pitäisikö auttaa nuoria. Keräsin useamman nuoren ajajan tiimin ja otin mukaan Kokkosen Tapsan. Ajattelin, etten itse kuitenkaan tiedä niin paljoa treenaamisesta ja siihen liittyvästä, kun olen tehnyt melkein aina oman pääni mukaan. Tiesin, että Tapsa on valmentanut Vehviläisen Jussi-Pekkaa silloin nuorena ja on vanha, kova kuski. Siksi pyysin hänet mukaan, pientä korvausta vastaan, keräsin tukijoita ja kävin siinä auttamassa niitä nuoria.
Yhteistyökuvioita pyöritettiin ja opeteltiin 2000-luvulla, mukana oli paikallinen julkkis Kake Randelin joka uskaltautui sivuvaunun kyytiin talvi VIP-tilaisuudessa ja kesällä ajeltiinkin mönkijäsafareita. Oli yritysvieraita Argentiinasta kuin Venäjältä, toiminnalle tuli aivan eri mittakaavat.
Sitten sain päähäni ostaa pyörän ja ajella siinä kaveriksi itsekin. Sen jälkeen kävin ajamassa muutamia enduro- ja cross country -kisoja, jotka menivät ihan hyvin, vaikken niin hirvittävästi edes treenannut, mutta treenasin kuntoa. Olin hiihtänyt todella paljon siinä taustalla, 1000-1500 kilometriä joka talvi, silloin kun en ajanut. Lisäksi kävin koko ajan kuntosalilla ja tein polttopuu- ja raksahommia vapaa-ajalla, eli olin kyllä ihan hyvässä kunnossa silloin.
Nuorten mukana treenatessani innostuin, ja sitten kävi hauskasti, miksi kävin tosissani ajamaan. Vehniäisen Kari lopetti samaan aikaan ajamisen Motopalvelun tiimissä, kun perusti oman firman.
Niemitalon Timppa mietti, kenet saa tilalle, kun vanhemmat kuskit on hyviä markkinoimaan ja kertomaan ja niiden kanssa voi luottaa siihen, että tekevät vastapalveluksia. Olin ostanut sen 500-kuutioisen Hondan Niemitalolta silloin 1996 velkarahalla jääradalle, kun voitin sen Suomen Mestaruuden 1996. Niemitalo muisti sen ja kuuli, että olen, "vanha Hondamies", ja palannut pitkän tauon jälkeen kuvioihin mukaan. Lisäksi minulla oli se KTM, minkä olin ostanut höntsäilyyn, niin soitti minulle töihin ja sanoi ensimmäisenä haluavansa tehdä yhteistyötä. Tiesin, että Niemitalo on aika tiukka kaveri, joka vaatii, joten ajattelin, että kuunnellaan, mitä miehellä on asiaa. Jo pelkästä kohteliaisuudestakin.
Järjestin myös jäärataleirejä ja olin mukana valmentamassa supermotoa. Jäärataleirit toimivat samalla yhteistyökuvioiden rakentamisessa, jolloin saatiin Cumulus hotelliketju sponssiksi ja paljon muuta yhteistyökuvioita vahvistettiin.
Pääsimme yhteisymmärrykseen, että kannattaisi ajella jääradalla vaikka veteraaneissa kilpaa. Voitin ne kaikki ja sitten ajoin A- ja B-luokkien sprintit ja voitin nekin kaikki, myös ne A-luokkien kuskit niissä kisoissa. Viimeisissä SM-osakilpailuissa A-luokassa sen veteraanien jälkeen, voitin melkein senkin. Olin kuudes lähdön jälkeen, mutta nousin toiseksi, en kuitenkaan Takalan Vertistä ehtinyt ohitse. Pyöräni oli aivan vakiovireinen, mutta Konnevedellä oli niin mutkainen rata, että pelkästään tehot eivät ratkaisseet.
Samana 2018 talvena tutustuin Koskisen Mikkoon. Mikko aikoi Teivossa ajaa Flat Trackin Suomen Cupin. En ollut kuullut, että sellaista Suomessa edes ajetaan. Mikko kertoi sinne tarvittavan lisää kuljettajia, kun ei ole kuin 5-6 kuskia, että tule ajamaan. Tuohon jääratavanteelle hän hommaa renkaat ja neuvoo peltikengän ja minkälaiset saappaat pitää olla ja kaiken tarpeellisen. Niemitalolta löytyi minulle pykälää liian pienikokoinen, uusi nahkapuku, mutta se just mahtui päälleni, kun oikein pinnistelin. Menin ajamaan sinne aivan kaveriksi. Mutta olin Mikon jälkeen jokaisessa erässä toinen, johdinkin pari erää ja ajattelin, että tämähän on ihan hauskaa hommaa.
Luulin, että se oli siinä. Minut vielä hylättiin siinä kilpailussa sen takia, kun ajoin ulkolinjan yli erän aikana, kun yritin Mikkoa kiinni. Mietin, että mikä tämä tämmöinen laji, että minähän ajoin maaliin, enkä hyötynyt siitä ulkolinjan ylittämisestä mitään. Päinvastoin, menetin aikaa, ja silti rangaistuksena hylkäys, jopas on laji.
Olen siis kerran ajanut Suomen osakilpailussa Suomen Cup -sarjaa ja siinäkin tulin hylätyksi. En ole ajanut yhtään Suomen Flat Track -sarjan kisaa hyväksytysti. Silleen vähän naurettavaa. Ja mistään sääntökirjastahan et löydä tuollaista pykälää. Olisin ymmärtänyt, jos se olisi ollut sisälinjan ylitys, niin sittenhän se olisi ollut oikaisu, mutta kun ulkolinjaa ylitin, niin minähän ajoin pitemmän matkan! Tämähän on tavallaan hauska tarina. Ei minua missään nimessä harmita yhtään, että hävisin Suomen Cup:in kakkossijan siinä, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta se on mehevämpi juttu tälleen.
– Sitten Mikko sanoi, että kun noin hyvin kulkee, niin lähde hänen kanssa Italiaan Misanoon ja minä sanoin, etten minä tällaisella ajamisella ja liian pienellä nahkapuvulla sinne viitti lähteä. Mutta sitten innostuin, kun en ollut ikinä ajanut maailmalla.
Flat Trackia Tsekissä. Numero 365.
Lähdit sitten Italiaan?
– Kyllä, ja mukana olivat Mikko Koskisen lisäksi Martti Mäki-Jouppila ja Seinäjoen mies, Niklas Pöytälaakso. Hommasin oikean kokoisen speedway-puvun ja keräsin vähän sponssirahaa, että sain matkan ja kulut maksettua. Ajattelin käyväni yhden kisan käyn ajamassa ulkomailla, niin voin sen jälkeen hyvillä mielin jäädä taas pois näistä ajohommista. Vähän kaatuilin siellä ja kypärä meni niin sanotusti lunastukseen. Olin ensimmäinen, joka ei päässyt finaaliin, yhdeksäs, ja se jäi vähän harmittamaan.
Mikä oikeastaan ratkaisi sen, miksi jatkoin, on, että ajoin yhden karsintaerän kakkosena maaliin, silloisen viisinkertaisen World Cup -voittajan, Cecchinin perässä. Ajattelin, että näin paskalla ajamisella olen toinen ja kun näin vähän miten se Cecchini ajoi, ettei se kovin kummoiselta näyttänyt omasta mielestäni. Jos treenaisin, niin pystyisin varmasti samaan, mutta pyörä ei ole niin hyvä, että sillä pystyisi ihan noin ajamaan. Siitä oikeastaan sitten innostuin. Taas mentiin niin, että Mikko suostutteli lajiin, samalla tavalla kuin aikoinaan Sirosen Mika suostutteli aikaisemmin ajamaan Supermotoa, ja Miettisen Isto taas lainasi minulle enduroa, että "käy nyt ajamassa edes se yksi Otavan kilpailu".
Eli sinua ei hirvittävästi tarvitse houkutella?
– Ei näköjään. Nyt olisi varmaan jo vaikeampi taivutella, mutta silloin vain halusin ajaa moottoripyörällä, se on ollut se ykkösjuttu. Olen miettinyt mikä siinä on, se että haluan ajaa. Olen sen verran kilpailuhenkinen, että lähden haastamaan itseäni. Enhän minä ikinä ole mennyt ketään voittamaan muita kuin oman itseni ja sitten katsonut, että miten se kilpailu meni. Olen aina halunnut haastaa itseäni. Kun on mahdollisuus kilpailla, niin sitten olen sanonut itselleni, että pakkohan sinun on vähän mennä itseäsi haastamaan ja kokeilemaan tuollaista uutta juttua. Tämä on ainutkertainen tilaisuus, ei tule toista mahdollisuutta päästä ajamaan vaikka enduroa tai vaikka toista tilaisuutta päästä kokeilemaan, millaista on asfaltilla ajaminen.
Nyt Mikko kysyi, että lähdetkö tuota ravirataa kiertämään. Eikä se kuulostanut kovinkaan monimutkaiselta asialta. Jos olisin tuossa vaiheessa tiennyt, mihin se johtaa, miten kova työ pitää tehdä sen eteen seuraavan kuuden vuoden aikana, niin voin sanoa, että jos tietäisin, että siellä olisi ne saavutukset, mutta samalla näkisin sen työn määrän, niin en lähtisi uudestaan.
Sivusta se näyttää niin helpolta, että vain menet ja voitat pari maailmanmestaruutta?
– En, en lähtisi enää. Mieluummin lähtisin kalalle, ja olisin jo kokenut metsästäjäkin, kun nyt vasta tänä kesänä kävin suorittamassa metsästyskortin. Minullahan olisi jo seitsemän vuotta metsästyskokemusta, kun olisin jo silloin aloittanut. Monta hirveäkin olisi kaadettu ja miksei villisikojakin ja kaikkea, että siinä mielessä, en lähtisi siihen ralliin enää mukaan. Niin monta burnoutia oli lähellä tuonkin 5-6 vuoden aikana. Nyt olen palautunut siitä uran lopettamisesta 2024.
Et ollut enää untuvikko, kun lähdit siihen mukaan?
– Untuvikolta se ei olisi onnistunut sen takia, että piti kerätä ne rahat, rakentaa markkinointi, brändi yhteistyökuvioihin ja kaikki ne kuvioiden vaatimat touhut. Ison summan euroja myllytin muiden rahoja viiteen vuoteen. Mutta kun porukka ensimmäisenä sanoo, etteihän siitä hanki mitään. No eihän siitä ajamisesta välttämättä mitään hanki, mutta kannattaahan se miettiä, miten sen kuvion teet.
Niin, miksi maksaa kaikki itse, kun muukin on mahdollista?
– Niin ja pyöritin omaa firmaa, olin vieraalla töissä, rakensin kuviot ajamiseen, pyrin treenaamaan aina tyttären treenien yhteydessä ja hoitamaan perheen asiat. Olen ollut isäni edunvalvojakin jo vuodesta 2017 ja sekin on hoidettu.
Isän kanssa ei yhteiskuvia paljon löydy, tässä vuonna 2003. Vuodesta 2017 lukien olen toiminut isäni edunvalvojana Alzheimeriin sairastumisen vuoksi. Kävin kertomassa hoitokodissa 2025 tammikuussa Valentino Rossin kutsukisan jälkeen isälle että ajohommat on nyt ohi, se hetki jäi itselle muistoksi.
– Enhän minä maksanut itse mitään ja ajoin puoliammattilaisena. Minulla oli osakeyhtiö, joka teki markkinointisopimukset ynnä muuta. Sehän on kuin mainostoimistotyötä: tehtävänä oli näkyä moottoriurheilun maailmassa. Moni metsästyksen parissa on sanonut, ettei ole kuullutkaan meikäläisestä. Sanoin, etten voi sille mitään. Olen ollut Huomenta Suomessa, viisi kertaa Urheiluruudussa, MTV:n urheilulähetyksissä, Ylen radiossa haastatteluissa ja ajelin prätkällä Urheilugaalassa livelähetyksessä. Juttuja on ollut Helsingin Sanomissa, Iltasanomissa, Iltalehdessä, kaikissa Suomen päälehdissä, Lappi mukaan luettuna. Ja lähtökohtaisesti melkein kaikki mediajututkin jouduin itse hoitamaan. Onneksi ulkomaan lehdissä, mm. Motosprintissä ja Motorradissa sain palstatilaa ihan heidän yhteydenottojensa kautta, niin ja olen ollut Italian ja Unkarin televisiossa.
Loppuvaiheessa tuli Leinosen Kaitsu täältä Jyväskylästä auttamaan ja taustalle tukemaan mediarumbassa ja näissä Amerikan valloitus- ja muissa kuvioissa, että pääsin mm. sinne Mertarannan haastatteluun. Oli kovaa hommaa, kun joutui itse kaikki miettimään ja pähkimään. Mullahan oli Amerikkaa varten, mikä ei ole yleisesti tiedossa, pitkälle vietynä neuvottelut, että Ringa Ropo ryhtyy managerikseni, sillä hänellä on oma manageritoimisto.
Voin todeta, että Ringa Ropon tyttären, Ellan, tukiympäristö, sellainen usean urheilijan tiimi, minkä Ringa Ropo perusti, ja jossa Ellakin nyt toimii, on suoraan kopioitu Kurv1 Sport Teamista, joka sparraa nuoria urheilijoita tiiminä. Ringa Ropo sai sen idean meikäläiseltä, kun neuvottelimme siitä minun Amerikan kuvioiden rakentamisesta.
Pääsin uudella prätkäurallani toteuttamaan kaiken mahdollisen. Tärkeimmät hetket on vietetty onneksi perheen kanssa ja sain ottaa Monacon Awardsiin mukaani kaksi aveccia, vaimoni ja tyttäreni koska pokkasin tupla Maailmanmestaruudetkin tuossa tilaisuudessa. Ruhtinas Albertin kanssa lyhyt tapaaminen ja itse kuvauksissa päästiin vielä rystyset lyömään yhteen. Kuvassa vasemmalla tyttäreni Krista ja vierelläni vaimo Marianne.
Koronaan, vai mihin se sinun Amerikan kuviosi kaatui?
– Sekin on aika pitkä tarina. Vuonna 2019 se oli vielä World Cupia ja olin siinä viimeisessä kisassa kakkonen ja pääsin juhlimaan Italiassa palkintopallilla ilotulituksia ja niitä kaikkia, se aukaisi sen korkin. Siinä vaiheessa olin jo rakentanut Eurooppaan toimintaympäristön: mulla oli Euroopassa iskarimiehet ja tukiympäristö, rengastoimitukset sekä harjoituskaverit ja radat sekä muu tarvittava tiedossa. Se ensimmäinen täysi kausi avasi ymmärryksen siitä, että vain Suomessa ajattelemalla, rakentamalla pyöriä ja harjoittelemalla jossain Hyvinkään speedway-radalla, tämä homma ei ikinä toimi.
Minun piti rakentaa vuoden 2019 aikana perustat siihen kuntoon, että minulla on kaverit ja tutut siellä Euroopassa, ketkä haluavat minua auttaa, mistä saan renkaita, kenen kanssa menen treenaamaan, ketkä auttavat iskareiden säädöissä ja ketkä ymmärtämään lajia. Sen takia voitin maailmanmestaruuden vuonna 2020, kun se tuli viralliseksi MM-sarjaksi. En sen takia, että minulla oli pelkästään kokemusta ja parempi pyörä ja rahoitus. Se oli tulosta siitä, että pystyin rakentamaan vuonna 2019 sellaiset yhteistyökumppanit ja verkostot Eurooppaan, että pystyin siellä toimimaan lähestulkoon samalla tavalla, kuin olisin treenannut ja asunut Suomessa. Sen avulla voitin maailmanmestaruuden. Ilman sitä, vaikka olisin ollut kuinka nopea ja kokenut, se ei vain olisi ollut mahdollista.
Entä se toinen maailmanmestaruus?
– Toinen vuosi oli vain sitä, että pystyin todistamaan itselleni, että pystyn olemaan vielä parempi ja halusin vielä niitä voittoja, mutta sen jälkeen totesin jo, että nyt tämä riittää. Mutta 2021 ajoin MM-sarjaa kun en päässyt siirtymään Amerikan sarjaan ikäsäännön johdosta. KTM:n johto, Roger DeCoster ja Kallosen Antti lupasivat minulle Amerikan tehdaskaluston "uran päättäjäisiin". Mutta sitten ne tekivät Amerikan sarjaan sellaisen ikäsäännön vuodelle 2021, ettei yli 39-vuotiaita saa olla sarjassa mukana.
Lex Kurvinen?
– Se oli varmaan minua varten tehty se sääntö. Mitään selitystä ei löytynyt. Amerikkalaiset kuskitkaan eivät ymmärtäneet, mikä helvetin sääntö tuo tuollainen on. Ja se oli vain siinä yhdessä, juuri siinä luokassa, mihin olin menossa. Se oli ihan minua varten tehty. Ne eivät halunneet sinne eurooppalaisia ajamaan ja varsinkaan meikäläistä, kun eivät yhtään tienneet, kuka olen ja suoraan KTM:n tehtaan pyörällä. Ja useamman kisankin olisin päässyt ajamaan.
Ajattelin, että olisin sitten lopettanut, kun olisin sen kokenut. Siksi lähdin MM-sarjaan 2021 ja ajoin toiseen mestaruuteen. Silti se Amerikan kuvio jäi kaivelemaan, ja sitten 2022 talvella minulla meni olkapää rikki jääradalla. Koskisen Mikon ja Takalan Vertin kanssa kaatuiltiin, tai minä kaaduin ja pojat töni. 2022 minulla oli siis olkapää rikki ja odotin, että se paranee, kun lääkäri sanoi, että se paranee kolmessa kuukaudessa. Eihän se parantunut, joten ajoin Saksan mestaruuskisat periaatteessa yhdellä kädellä ja voitin ne kaikki. Heti viimeisen Saksan mestaruuskisan jälkeen, olkapääspesialisti leikkasi olkapääni, niin sain sen kuntoon, mutta periaatteessa koko kesä meni vähän "off seasoniksi".
Saksan flat track sarjan promoottori mahdollisti tutustumisen Flattrack legendaan Bill Werneriin ja ystävät tapasivatkin Davidsson roadilla Bill Wernerin kotona, ensimmäisen Harley Davidsonin tallin naapurissa Millwaukeessa.
Sitten vuonna 2023 ajattelin, että ei tämä voi tälleen loppua, vaan menen ajamaan Production Twin -luokkaan Amerikkaan jollain pyörällä, aivan sama millä. Se on single-luokan ja supertwinien välissä oleva 800-kuutioisten vakioluokka. Siihen olisi ollut helppo saada pyörä. Niin eikös ne perkele vuonna 2023 lopettaneet koko vakioluokan sarjan. Jäljelle ei jäänyt kuin single-luokka, mihin en saanut osallistua iän puolesta ja supertwineihin ei päässyt ajamaan kuin superlisenssillä.
Superlisenssiä et pysty ajamaan millään muulla, kuin että saat single-luokan kisoja alle. Kun pärjäät siellä, niin pystyt osoittamaan, että olet tarpeeksi hyvä, ja voit kokemuksen kautta saada sen.
Mietin, että ei tämä voi olla totta. Tein senkin eteen niin paljon töitä, että sain amerikkalaiset uskomaan sen, että tulen näyttämään pystyväni ajamaan sellaista 800-kuutioista kaksisylinteristä pyörää niin kovaa, että te annatte minulle sen superlisenssin.
He sanoivat, että no selvä. Sain sovittua testit sitten kesälle 2023, yksi testiviikonloppu siellä ja sen perusteella he katsovat, antavatko minulle sen superlisenssin vai eivät. Sitten otin yhteyttä Brad Bakeriin, hän on halvaantunut entinen huippukuski ja auttanut espanjalaista Ferran Cardusta ajamaan Amerikassa, että voisitko auttaa minua. Olin tutustunut Bill Werneriin, Harley Davidsonin legendaarisimpaan mekaanikkoon, miehellä on 13 Amerikan mestaruutta. Hän on ollut ikänsä Harrikalla töissä ja jäänyt eläkkeelle. Hän tuli silloin 2023 keväällä katsomaan minun ajamistani viikoksi Espanjaan.
Myös entinen Amerikan flattrack mestari, halvaantunut Brad Baker (vasemmalla) auttoi minua Amerikan kuvioiden rakentamisessa.
Sehän oli valtava juttu, miten se on mahdollista?
– Se tapahtui sen takia, kun olin ajanut niin sanotusti yhdellä kädellä sen Saksan mestaruuskisan edellisenä kesänä. Saksan promoottori oli minun Saksan sarjan promoamiseeni niin tyytyväinen, kun autoin heitä markkinoimaan lajia ja saivat paljon lisää kuskeja, että ne maksoivat Bill Wernerin lennot, majoituksen ja ruoat viikoksi. Samalla tietysti saksalaisetkin pääsivät ajamaan ja tapaamaan legendan.
Heidän ansiostaan sain siten Bill Wernerin puhemiehekseni. Sitten Brad Bakerin ja Bill Wernerin avustuksella, minulle järjestyi yksi viikonloppu Ohioon näyttöpaikaksi. Sinne piti tulla Indianin tehdaskalustoa sekä Yamahan ja KTM:n pyörät. Otin Veräväisen Pekan sinne mukaan. Menimme etukäteen ja matkakaveri Vikke lensi perästä kolmanneksi.
Ajattelin, että otetaan kaverit mukaan, kun päästään Amerikkaan. Minun on mukavampi ja turvallisempi olla, kun on suomalaisia mukana. Sitten menimme Ohion radalle katsomaan perjantaina, aika pelkistetty, vanhanaikainen flat track -rata ja tuolla huomenna vedetään! Ei muuta kuin majoitukseen.
Yöllä satoi vettä ihan kaatamalla, joten lauantaina ei voinut ajaa. Myös Yamaha perui testin, sillä heille olisi sopinut vain se lauantai. Inkkarikin perui tehdastiiminsä tulon, mutta sain sen Inkkari-tiimin vanhan kisapyörän sinne yhden amerikkalaisen Trump-fanin kautta. Hondan crossi flättipyörässä oli Trump-mainoksia joka paikassa, piti sillä pyörällä tutustua rataan, niitä kuvia ei muuten julkaista!
Kaveri toi pyörät sinne, joten pääsin ajamaan Kawasakilla ja Inkkarilla, sillä edellisvuoden tehdaspyörällä. Siinä oli viimeisen päälle Öhlinsin iskarit ja kaikki systeemit. Lisäksi sinne tuli amerikkalainen Top 10 -kuski ajamaan kanssani kilpaa, Pat Buchanan nimeltään.
Amerikan supertwin-testeissä ensikosketus Indianiin. Testit ajettiin Pat Buchananin kanssa.
Mentiin ajamaan sinne radalle, oli vain se sunnuntaipäivä aikaa. Kävin aluksi ajamassa "Trump" 450 Hondalla, tutustumassa rataan. Seuraavaksi Kawasakin puikkoihin ja se tuntui vähän sellaiselta vatkaimelta, että ei helvetti, tällaisiako nämä vehkeet on? Voimaa on loputtomasti, mutta ei ole kiva ajaa. Ei ihan uskaltanut mennä limiiteille, kun ei tiennyt, miten se reagoi.
Sitten pääsin ajamaan sillä Inkkarilla, niin heti oli tunne, että nyt on hieno pyörä. Sellainen, etten ole ikinä ajanut – tuli ihan kylmät väreet, kun laittoi kaasua. Teho ei loppunut ei millään. Siinä oli ainakin 120 hv. Kesken suorankin ykskaks keula nousi ilmaan – kun vähän otti pitoa, niin heti oli nokka pystyssä, piti olla varovainen kaasun kanssa.
Kun päivä alkoi loppua sanoin, että nyt otetaan erä, katsotaan miten Lasse ajaa. Otin sen Inkkarin ja Pat Kawasakin. Olin pari kierrosta jäljessä, ja ajattelin, että pakkohan tässä on käydä ajamaan, kun tämä on kerrasta poikki -juttu. Ajoin Patista ohi ja jätin sitä. Hän yritti vähän liikaa ja ajoi radalta pihalle, mutta ei onneksi satuttanut itseään siinä.
Flat track Indian.
Sitten puhaltelin vähän aikaa ja mietin, että mitenkähän tässä superlisenssin kanssa käy. Menin Patin luo ja yritin sanoa, että voisitko mitenkään sille promoottorille Bryan Smithille vähän pitää meikäläisen puolia? Johon hän totesi, että Lasse, sä sait sen superlisenssin, että hän jo soitti sille promoottorille, että tämä on ihan kova jätkä tämä suomalainen, että ilman muuta tämä on saatava ajamaan tänne kilpaa. Olin ihan, että mitä? Sinäkö soitit? Joo, Bryan on mun paras kaveri se promoottori, sen takia hän tänne tuli, kun hän ajaa ja se analysoi sitä hommaa ja hän soitti jo sille.
Mietin, että ei voi olla totta, nämä amerikkalaiset ovat järkänneet mulle tilaisuuden, missä oli just oikeat ihmiset, pelkästään sillä, että olin sitä ennen tehnyt jotain oikein ja he halusivat auttaa. Yleensä amerikkalainen ei välttämättä auta ihan noin helposti, ainakaan ilman rahaa. Tämäkin testi oli täysin ilmainen, tosin pitihän minun hommata sponssit, että pääsin sinne Amerikkaan. Pääsin samalla reissulla vielä Michiganissa ajamaan tuplakisan, paras sijoitus oli neljäs ja jäin podiumilta pyörän mitan. Tuossa kisassa sain urani suurimmat palkintorahat.
Veräväisen Pekka ja Veli 'Vikke' Tompuri olivat kaksi todella tärkeää henkilöä taustavoimissa kuten Jukka-Pekka Purtilokin (ei kuvassa).
Sitten alkoi hirveä valmistautuminen Amerikan sarjaa varten. Tein kolmiportaisen suunnitelman, miten lähteä markkinoimaan projektia, ja esittelin sen Aki Ajolle ja Konttisen Tomillekin, että miltä näyttää? Kaikki sanoivat, että vaikuttaa Lasse hyvältä.
Mediahomma oli projektissa yhtenä osana. Sen takia olin Huomenta Suomi -ohjelmassa cowboy-varusteissa. Ajattelin, että Amerikassa en voi esiintyä niissä, minulla pitää olla joku muu hahmo siellä, huomiota kerätäkseni, koska se on cowboyden kotimaa. Mutta jos Suomessa olen cowboy-varusteissa, niin sillä saattaa saada huomiota. Siten olin cowboy-lätsä päässä Mertarannan haastattelussa ja Urheiluruudussa jne.
Sain melkein koko sen budjetin kasaan, mitä havittelin. Ajattelin, että kyllä se kisakausi niillä KTM:n tehtaalla tekemillä neljällä prototyyppi-supertwinillä onnistuu. Kaksi pyörää oli jo lähetetty Wally Brown Racingille, ja niillä olisin päässyt ajamaan 4-7 kisaa, riippuen miten se olisi sujunut. Neljä kisaa sen takia, että siinä olisi kaksi short trackia, lyhyttä rataa, yksi keskipitkä rata half mile ja vielä long track, eli yksi mailin rata. Sitten jos menisi oikein hyvin, niin sitten Castell Rock:in TT-kisa olisi vielä ollut niin kuin porkkanana.
Amerikassa flat trackkaamassa.
Sitten lähdin 2024 tammikuussa Floridaan treenaamaan ja ajamaan Winter Throwdownin vakio KTM:llä. Ajoin siellä pari settiä, mutta kaatuilin aluksi ja rata oli tosi vaikea, aivan erilainen kuin Euroopan radat. Ollessani siellä kisaamassa, menin torstaiaamuna kisapaikalle ja saatuani ajovarusteet ylleni, katsoin, että oli tullut sähköposti. Siinä KTM ja Wally Brown Racing ilmoittivat, että KTM:n talousvaikeuksista johtuen, emme valitettavasti voi allekirjoittaa tätä sopimusta.
Sopimukset oli valmiiksi tehty ja Aki Ajo oli kommentoinut minulle, että "tee vaan toi sopimus, että se on varmaan paras mahdollinen paketti sinulle tähän hommaan". Siihen se sitten loppui juuri ennen kuin se kisaviikonloppu alkoi. Hanskat tippuivat varikolla maahan jo ennen kuin olin ajanut metriäkään Floridassa.
Jatkuu...
Aiheesta aiemmin:
Torstai 29.1.2026 10:26