Tuplamaailmanmestari Lasse Kurvisen tarina, osa III: World Tour ja osaamisen testamentti

Osassa II Lasse jäi kohtaan, missä kaikki oli jo valmiina Amerikan valloitukseen ja mies kohdemaassa, kun KTM perui sopimuksen taloudellisen tilanteensa vuoksi. Millä selvitä tilanteesta?

Mitä tehdä?

– Mietin varmaan kuukauden, mitä teen. Sponsorit halusivat rahat takaisin ja osa oli jo sijoitettu, että pystyisi ajamaan. Se oli paska tilanne. Sitten mietin, että ajaisinko jäärataa, jotain veteraanimotocrossia, vai mitä?

Totesin, että nämä ovat naurettavia ideoita, ei niissä ole järkeä. Tämän piti olla uran päättävä Amerikan Tour ja mietin, että jos se ei kerran onnistunut, niin voisiko olla jotain vieläkin isompaa? Sitten välähti: World Tour. Jumalauta, sehän on maailmankiertueen paikka. Ajan Pohjoismaiden Mestaruuskisat, promoan uutta Scandinavia-sarjaa. Sitten ajan MM-sarjan ja lopulta käyn ajamassa Espanjassa MotoGP-viikonlopun kutsukilpailun ja tietysti käyn treenaamassa Espanjassa kunnolla, heti jääratakauden jälkeen. Ja sitten, olisikohan mitään saumaa päästä Valentino Rossin radalle ajamaan vielä Italiaan kisaa? Vähän kuin sokerinpalaksi sinne loppuun, mistä en tosin tiennyt, että olisiko se mahdollista.

– Siinä kävi sillä tavalla, että jo Floridassa ollessani Valentino kutsui minut ensimmäisen kerran mukaan, mutta kun olin samaan aikaan ajamassa sitä Winter Throwdownia, niin jouduin ilmoittamaan, että valitettavasti en tänä vuonna pääse, että jos olisiko mahdollista saada kutsu vaikka seuraavana vuonna?

Siitä se sitten aukesi. Ajoin sen MM-sarjan, mutta tässä vaiheessahan pasmat oli ihan sekaisin. Minulla oli alla hirveä painon pudotus ja Amerikkaan treenaaminen ja uusien kuvioiden rakentaminen niin ajattelin, että teen tämän, mutta kokonaisuus oli jo minullekin liian rankka.

Sinne MM-sarjaan pääsy varmistui vasta kaksi viikkoa ennen kisoja, kun FIM pitkitti tietoa. Ne väittivät, että siellä on kuskeja niin paljon, ettet varmaan pääse, mutta ei siellä mitään kuskeja ollut. Kunhan yrittivät vaan kiusata meikäläistä. Lopulta pääsin sinne MM-sarjaan, ja heti sen ensimmäisen kisan voitin jollain ihmeen energialla. Mutta se oli ollut liian rankkaa pidempään. Olin jo Englannin kisassa ihan tolkku pois.

Yksinkertaisesti vetänyt itsesi piippuun?

– Niin. Olin monta vuotta tehnyt sitä hommaa ihan liian pienellä porukalla ja itsekseen ja kaikki käänteet ja samaan aikaan työasiatkin vähän muuttuivat, kun vaihdoin pari kertaa työpaikkaakin välissä, kaikki se söi miestä. Ja kun menin tähän nykyiseen tehtävään valtiolle, niin tätä ei voinut tehdä kuin Suomesta käsin. Kun olin Rambollilla aluejohtajana, pystyin aina pitämään palaverit ja hoitamaan asioita ulkomailta, mutta tässä pitää kaikki työtehtävät tehdä kotimaan rajojen sisäpuolella, myös videopalaverit. Siten työkuviotkin kasvattivat kokonaisrasitusta vaikka taisi olla jo liian mones vuosi putkeen poltettu kynttilää. Se oli aivan liian kova paketti nieltäväksi ja sitten vain sinnittelin. Se näkyi harjoittelussa: treenasin kesän 2024 aikana viisi kertaa ja ajoin seitsemän kisaa – puolen vuoden mittaan. En käynyt edes joka kuukausi treenaamassa. Minun olisi pitänyt treenata vähintään 2-3 kertaa viikossa flat trackia.

Miten kuntopuoli selvisi siitä?

– Samaan aikaan paino nousi. Olin 10 kiloa painavampi viimeisessä MM-osakilpailussa, kuin ensimmäisessä – ja ihan loppu. Sen jälkeen, kun MM-kisat päättyivät, olin helpottunut, että nyt tämä ralli päättyi. Sitten tuli Valentinon ranchikeikka viimeisestä MM:stä kolmen kuukauden kuluttua. En ajanut yhtään metriä siinä välissä. Menin ihan kylmiltään sinne. Nyt voin paljastaa, millä pyörällä ajoin silloin. Sehän oli todella magee. Sain KTM:n tehtaalta sinne Valentino Rossin ranchille 2027 mallin tehdaspyörän uniikilla rungolla ja tehdasmoottorilla.

450:sen?

– Niin. Ajoin 2027 mallin tehdaspyörällä, millä samana viikonloppuna, kun ajoin Valentino Rossin ranchilla sillä pyörällä kilpaa, Amerikassa Sexton voitti samalla -27 mallin tehdaspyörällä ekan supercrossin ja Herlings treenasi sellaisella. Meitä oli kolme kuskia, ketkä ajoivat 2025 tammikuussa maailmassa sillä -27 mallin tehdaspyörällä. Oli Herlings, Sexton ja Kurvinen. Mutta en voinut ottaa mitään valokuvia, enkä kertoa, millä ajoin. Ainoastaan lähipiirini tiesi, mutten voinut sanoa mitään julkisuudessa.

Se oli vielä prototyyppi, mutta oli todella hyvä ajaa. Tehtaalta tuli mekaanikko ja yhteistyökumppani Schruf Racing kuljetti sen sinne. Valentino Rossi maksoi kaikki systeemit siellä, niin oli kyllä tosi mukava keikka ja nythän marraskuussa Vale laittoi taas minulle myös uuden kutsun.

Tosin jouduin kieltäytymään, kun en ollut tammikuun 2025 jälkeen ajanut metriäkään ja nyt alkaa vasta kunnolla palautua kaikesta. Laitoin hänelle viestin, että kiitos, tällä kertaa en valitettavasti pääse, mutta toki otan kutsun vastaan, jos myöhemmin tulee. Katsotaan nyt sitten, josko se vielä kutsuisi minut. Italiasta olisin nytkin saanut kalustoa, kun tehtaan tilanne on mikä on.

On hauska huomata, että Suomessahan minä en ole mitään. Olen niin kuin nobody. Varsinkin moottoripyöräpiireissä ei yhtään ymmärretä, missä piireissä olen pyörinyt tuolla maailmalla. Sen takia mun silmissäni arvostus suomalaista moottoripyöräurheilua kohtaan on laskenut, kun olen tajunnut, miten junttimaista ja turhamaista porukkaa tässä lajin ympärillä pyörii. Eihän sillä mitään merkitystä ole, mutta tuntuuhan moni kohtaaminen vähän tympeältä, no enpä taida välittää enää.

Kun menee tuonne maailmalle, ihan sama mikä kaksipyöränen sillä on, vaikka olisi potkumopo ja pärjäisi, niin on kuitenkin suomalainen ja maailmalla ja kuuluu maailman parhaiden joukkoon, niin se. Mietin juuri äskettäin, että treenasin ja ajoin kilpaa näiden viimeisten vuosien aikana maailman parhaiden kanssa. Ja viimeisenä vuonna siellä oli 60 Amerikan kovinta kuskia, mistä puuttui Dallas Daniels ja pari muuta, mutta muutamaa Amerikan parasta kuskia lukuun ottamatta, ajoin kaikkia vastaan Floridassa. Testasin top 10 -kuskin kanssa Inkkaria ja voitin hänet siellä testeissä ja ajoin 2024 keväällä Marc Marquezin ja Alex Marquezin, Tito Rabatin ja ketä kaikkea meitä siellä olikaan, nämä Jose Rueda, Pedro Agosta mm. ja oikeastaan kaikki tämän hetken road racingin top 6-7 kuskit oli treenaamassa samaan aikaan Espanjassa, ennen MM-sarjan kauden alkua.

Sitten ajoin MM-sarjan Top 30 kuskien kanssa ja pääsin vielä Valentino Rossin ranchille. Siellä meitä oli 46 kuskia, koska Valen numero on 46, 45 maailman parhaan, eri lajeista olevien kuskien kanssa. Ajoin urani lopulla, viimeisen vuoden aikana, yli sadan maailman parhaan moottoripyöräkuljettajan kanssa, joko treenasin tai ajoin kilpaa, viimeisen vuoden aikana mun uran lopusta ja vielä sain kutsun ajamaan niiden maailman parhaiden kuskien kanssa.

Sitten joku kehtaa mulle sanoa, että "mitäs tuosta". Niin mitä muuta mä – tai kukaan – voisi kovempaa tehdä moottoripyörämaailmassa, kuin mitä olen tehnyt? Ei mitään. Olen tehnyt ihan kaiken, mitä suomalainen voi tehdä: Voitin pari maailmanmestaruutta, ajoin kaikkien kovimpien kuskien kanssa kisaa, lisäksi en ollut mikään heittopussi. Ei siellä Marc Marquezkaan tullut ohi, kun treenattiin flat trackia Alcarrasissa. Ja lanatulla radalla Valen ranchilla olin top viiden joukossa, mutta radan muuttuessa "betoniasfaltiksi" aloin tippumaan tulosliuskalla. Tulihan sieltäkin pari erävoittoa, ekana suomalaisena!

Pedro Acosta kysyi Roccos Ranchilla treenien yhteydessä Ferran Cardukselta, että "kuka tuo ukko oikein on", niin Ferran Cardus vähän väritti vielä, että "se on Aki Ajon vanhoja kisakavereita". Pedro kysyi vielä, että "onks toi saman ikäinen kuin Aki", niin Ferran vastasi, että "ihan saman ikäisiä", vaikka Aki on minua 10 vuotta vanhempi. Acosta tuli vielä kättelemään, että "olet kuulemma Akin kavereita", niin totesin, että "jääradalla ollaan ajettu nuorena poikana kilpaa". Se varmaan pyöritteli päätään, että ei vittu, ei pääse ohi ja Akin ikäinen kuski. Olen paljon vanhempi Acostaa, mutta en kuitenkaan yli viittäkymppiä siinä vaiheessa ollut. Tällaisia kaikkia hauskoja juttuja on ollut. Ja Valentino Rossin Ranchilla olin kaikkein vanhin kuskeista. Vale on minua 3-4 kuukautta nuorempi.

– Ensimmäisen urani lopettamisen jälkeen, pidettyäni 10 vuotta taukoa tein kaiken sen, mistä olin uneksinut ja vähän vielä enemmänkin.

Mistä sait virran ja osaamisen? Mitä keittoa olet syönyt?

– Hirveä intohimo. Mutta en tiedä. Minulla ei ole diagnosoitu mitään ADHD:tä, mutta silloin, kun käyn jotain tekemään, niin vain uppoudun siihen ja haluan tietää siitä kaiken. Se tiedonjano ja sellainen ymmärtämisen halu. Minun pitää ymmärtää pyöristä, jousituksista ja ajamisesta, ajotekniikasta: mitä teen oikein ja mitä tekisin, ja mitä juttua en pysty tekemään. Minulla on paljon rajoitteita ajamisessani, joista en pystynyt enää vanhempana oppimaan pois. Olennaista on, että minun pitää olla tietoinen, mitä ne ovat, että voin tehdä jotain muuta, että pystyn minimoimaan rajoitteiden tuomat haitat.

Esimerkiksi, kun olin paljon jäykempi, enkä niin elastinen kuin pitäisi olla, muutin ajolinjojani ja ajotyyliäni. Ajoin monesti sellaista ajolinjaa tai sellaisella ajotyylillä, että pääsin helposti edellä olevien ohi. Muut ajoivat kaikki vähän samalla tyylillä ja minä poikkesin, joten minulla oli tilaa ja minua oli taas helvetin vaikea ohittaa. He eivät vain tajunneet, miten minut pitää ohittaa. Kun muut ohitetaan tälleen, mutta kun tuo Kurvinen ajaa niin eri lailla, niin miten tuon ohittaa?

Erät ovat mitaltaan kaksitoista kierrosta, joten kun pystyin ohittamaan ja peittämään pari kertaa ja menin välillä niitten linjoille – vaikka puhutaan vain metrin-kahden linjan siirroista – niin ne eivät kerenneet ohi. Jos olisin ajanut vaikka pari vuotta lisää MM-sarjaa, niin olisivat varmaan alkaneet oppia, miten minut ohitetaan. Osaltaan se johtui siitä, että he olivat nuoria ja kokemattomia kavereita, eivätkä varmaan ymmärtäneet ajamista samalla tavalla. Minun piti paikata omia puutteitani toisella toimimisen tavalla. Tiesin kyllä monen asian osalta, miten minun olisi pitänyt tehdä, mutta kun en enää pystynyt.

Se oli selkeää peliälyä?

– Ja refleksit esimerkiksi, eihän minulla voi olla yli neljäkymppisenä niin hyvät startit kuin kaksikymppisellä – vaikka olen aina ollut hyvä starttaamaan. Tiesin, että minulle tulee haastetta siinä, että miten mun aivot antaa käskyn kytkimelle ja kaasulle, että pääsen viivalta liikkeelle sillä tavalla, että olen kärjessä tai ihan kärkipäässä. Korvasin refleksien hidastumisen treenaamalla: Kävin esimerkiksi ostamassa Tokmannilta superpalloja ja heittelin niitä seinää vasten ja yritin ottaa koppia ja saada aivoni sanomaan, milloin ottaa koppi.

Treeni voi vaikuttaa naurettavalta, mutta on pakko tehdä jotain sellaista, kun tuntee omat heikkoutensa. Niitä pitää yrittää vahvistaa.

Osa haasteista on sellaisia, ettei niille voi mitään, on vain liian vanha. Mutta en olisi kyennyt nuorena näin miettimään. Kaikki ne vastoinkäymiset ja jalan poikki menemiset ja rahahaasteet, miten se raha pitää etsiä, että saa vaikka jääratakaudelle renkaat ostettua. Ilman sitä koulua, ei tästä olisi tullut mitään.

Olet vain laittanut kaiken isompaan mittakaavaan?

– Nyt se oli sellaisessa mittakaavassa, millä sen mielestäni pystyy tekemään. Yritin kirjoittaakin asiasta jollekin somesivulle, mutta kävi ilmi, ettei porukka edes tajua, mistä puhun.

Jos haluaa ulkomaille pitää kuskin ensin Suomessa rakentaa markkinointi- ja taloussuunnitelma. Se on mun tärkein vinkkini suomalaiselle moottoriurheilulle. Rakenna itsellesi kaiken ajamisen ja harjoittelun ympärille sellainen talous- ja markkinointisuunnitelma, että pystyt tekemään vähintään kolmen vuoden projektin ulkomaille.

Yksinkertaisesti lasket, mitä kaikkea se vaatii. Miten paljon se vaatii sinulta poissaoloa töistä tai opiskelusta? Mitä se vaatii perheeltä? Miten paljon taloudellisia satsauksia se vaatii, paljonko se tarvitsee yhteistyökumppanuuksia? Mitä sinä tarjoat heille?

Sitten kun olet miettinyt talouspuolen, niin sitten voit ryhtyä miettimään olosuhteita ulkomailla: missä asut, missä olisi järkevää asua, miten opit tuntemaan porukkaa sieltä, minkälaisia ihmisiä tarvitset ulkomailta kavereiksesi auttamaan sinua? Mistä saat treenikavereita?

Ja sitten ensimmäisenä vuotena lähdet opettelemaan sitä tekemistä. Muita odotuksia ei ole siinä vaiheessa, vain että opit treenaamaan ja asumaan siellä. Siellä pitää olla melkein yhtä kivaa, kuin kotona. Et saa tuhlata ensimmäisenä vuonna kaikkia rahojasi, vaan mennä maltillisemmin, että näet, millaista se on.

Sen jälkeen pystyt ymmärtämään, mitä asioita kannattaa tehdä seuraavana vuonna. Sitten alat nostaa työmääriä ja yrität näyttää osaamistasi ja kerrot omaa urheilijatarinaasi.

Kolmantena vuonna annat mennä täysillä, ja se vuosi ratkaisee, tuleeko vielä neljäs ja viides vuosi. Jos viidennen vuoden jälkeen homma ei ole vielä sillä tasolla, että se jatkuisi jollain ulkomaan avulla, niin sitten pitää pysähtyä miettimään, kannattaako uhrata enempää tähän asiaan, vai oliko se tässä, ja tehdä jotain muuta.

Tuollainen yksinkertainen neuvo minulla olisi. Miten Suomessa treenaat ja miten Suomessa ajaa SM-sarjaa, niin sekin on ihan ok, mutta jos sinulla on halua lähteä ulkomaille, niin se pohja pitää rakentaa täällä ja samoin taloussuunnitelma. Ilman taloudellista suunnitelmaa ja sen toteuttamista, voit käydä silloin tällöin vain pistäytymässä siellä ja toteamassa, että vauhti jäi satamaan, Kurvinen painottaa.

Onko moottoripyöräpuolella millään tavalla keskitytty tuon tyyppiseen kuljettajien koulutukseen. Onko sitä edes saatavilla?

– Ei mitään. Minä olen kouluttanut nuoria uinti-, ampumahiihto-, melonta-, maantiepyöräily- ja ampumaurheilijoita. Olen yrittänyt neuvoa nuoria urheilijoita talouden rakentamisessa. Oma tyttäreni on yksi heistä.

Tyttäreni pystyy SM-tason uimarina pyörittämään sellaista nousevan A-luokan crossarin budjettia vuodessa. Mutta ei häntäkään kukaan muu olisi neuvonut, ellen minä olisi sitä tehnyt.

Osa urheilijoista ei ymmärrä sitä, mihin tällä toiminnallani tai taloussuunnittelulla pyritään. Nytkin yksi nuori maastopyöräilijä otti yhteyttä,ja kysyi pääsisikö Kurv1 Sport Tiimiin mukaan. Hän oli hakemassa rahaa. Kerroin hänelle lyhyesti sähköpostissa, että Kurv1 Sportin tarkoituksena on sparrata nuoria talousasioissa. Tehdään taloussuunnitelma ja se, miten tuot omaa urheilulajiasi esiin ja miten saat kerrottua urheilijatarinaasi sekä mitä tarjoat yhteistyökumppaneillesi, ja minkälaiselle matkalle ollaan tässä lähdössä. Ja voin sparrata sitä, miten lähdet keräämään, vanhempiesi avulla, tai jonkun muun avulla, rahaa. Voin toimia tausta-apuna, että saadaan homma alkuun. Jos sitoudut, niin voidaan katsoa, voisiko Kurv1 Sport -tiimi palkita jostain hyvästä fiksusta jutusta.

Mutta ei kiinnostanut. Olisi joutunut tekemään oman uran eteen suunnitelmaa; miten voi edetä urheilemaan puoliammattilaisena, mutta hän ei ollut valmis. Mutta kuka muu niitä tässä hommassa neuvoisi? Tämäkin kaveri olisi ollut tyytyväinen, jos olisin antanut hänelle 500 euroa. Hän olisi ollut tosi tyytyväinen, mutta kun sillä viidelläsadalla eurolla ei pääse seuraavana viikonloppuna kuin ehkä Mäntsälän Shellille ja takaisin ja se on syöty jo se raha. Mutta tämä urheilijaporukka ei tajua taloussuunnittelun ja yhteistyökumppaneiden merkitystä.

Ilmeisesti kaikki odottavat vain jotain ihmeapurahaa?

– Niin, ja omalle tyttärelleni olen sanonut, että jos joskus saat 30 000 euron apurahan tai vastaavaa, et laita sitä urheiluun. Jos kerralla saat sellaisen summan, niin ostat sillä asunnon tai osakkeita tai sijoitat ne rahastoihin. Urheiluun liittyvä raha pitää tehdä jollain muulla tavalla. Mutta nämä suomalaiset olympiaurheilijatkin odottavat vain, että saisivat sitä Olympiakomitean urheilijatukea. Että saisivat urheilla 12 000:lla tai 24 000:lla eurolla ja silti kaikki rahat ovat koko ajan loppu.

Crossi- ja moottoripyöräpuolelta kukaan ei edes kysy, mitä pitäisi tehdä. Minulle on tullut kerran yksi tekstiviesti, että kyllä sinun pitäisi meidän poikaa auttaa. Vastasin, että kenen pitäisi sitten minun tytärtäni auttaa? Kukaan ei vastannut siihen yhtään mitään, joten kyllä minä ensisijaisesti autan tytärtäni.

Oma-aloitteisuutta ja urasuunnittelua kaivattaisiin oikeasti tuolla puolella?

– Sellaista valmennusta löytyy Suomesta hyvin, että miten harjoitellaan ja miten pyörien iskunvaimennukset tehdään tai miten moottori tehdään. Joka hommaan varmasti löytyy ammattilainen ja kuskikin osaa vähän. Mutta heti, kun mennään vaikka Ruotsiin ajamassa crossikisoja, niin heti löytyy kovempi taso.

Tästä johtuen en näe, miksi minun pitäisi seurata suomalaista moottoriurheilua, paitsi Rico Salmelaa, jota seuraan tällä hetkellä. Hän on loistava, asiallinen tyyppi ja hänen taustansa ovat kunnossa. Aki Ajo on varmasti opettanut paljon, mutta eihän hänkään voi väkisin opettaa, vaan poika on myös omaksunut paljon. On mielenkiintoista nähdä, mihin asti se riittää.

Joidenkin huippulahjakkaiden osalta pikkuisen harmittaa, miksi mennä noin vaikean kautta, kuten esimerkiksi Victor Leppälä. Nyt pitäisi varmaan pysähtyä miettimään, että mitä tehdään väärin? Hän on 15-vuotias ja loukkaantunut varmasti yhtä paljon, kuin joku koko uransa aikana.

Kotimaisissa moottoripyörälajeissa ei taida hirveästi muuten olla potentiaalia, kuin muutamien kuljettajien osalta. Ehkä Melissa Mäntylä on crossikuski, jolla on tulevaisuutta. Flat trackin MM-sarjaa seuraan tietysti edelleen, ja FIM pyysi minua promoamaan sarjaa, mutta en lähtenyt sinne, koska lähdin Lappiin seikkailemaan KTM:n Superadventurella. Mutta ei sielläkään montaa kuskia ole, ketä mielellään seuraa. Olen muutenkin halunnut vähän eroon koko moottoriurheilusta. Kun koko ajan toinen jalka on moottoriurheilussa, niin en ehdi sitten muuta tekemäänkään. Mutta suunta on parempaan, olen suorittanut metsästyskortin: yksi teeri on jo ammuttu ja olen käynyt jo hirvimetsälläkin.

Hankit kuitenkin Tuutti-Hondan?

– Kyllä, sellasen Suomi-historian K0 version, se on vielä Lehtisen Jarilla, joka entisöi sen minulle. Sillä ajelen ensi kesänä. Ja ajanhan minä ensi kesänä taas ihan erilaisen moottoripyöräkilpailun. En tiedä oletko kuullut, Hayride Jamboreesta? Se ajetaan Puumalan Pistohiekan vanhalla sotilaslentokentällä. Siellä on hiekkakiihdytyskisa. 140 metrin verran kiihdytetään vanhoilla autoilla ja moottoripyörillä. Viime kesänäkin siellä oli metsä aivan täynnä porukkaa.

Taas kerran mennään lainapyörällä, saan sen Savitaipaleen Prätkäjätkiltä. Ajettavaksi tulee 1936 mallin Panther, millä sitten kiihdyttelen siellä. Se on ihan hupihommaa ja lajiin kuuluu, että pitää pukeutua vähän 60-luvun rock'n&roll -tyyliin. Se ajetaan elokuun 8. päivä, sen jälkeen on rock'n&roll -bileet siinä Pistohiekan perinteisellä lavalla.

Siinä on prätkäilyä ensi kesälle, ja kalalla tuli käytyä tuossa itsenäisyyspäivänä, kun täytin 47 vuotta. Kävin uistelemassa itsekseni mökkijärvellä Kuolimolla. Sain yhden 60-senttisen järvilohen ja yhden 60-senttisen taimenen. Yksi iso pääsi irti ja lopetellessani vielä vapautin 55 senttiä pitkän suojellun nieriän. Tykkään kalastaa ja kävin ajamassa prätkäreissun Lapissa, ja ensimmäiset vaelluksetkin tein.

Suomalaiset moottoripyöräurheilijat eivät oikein taida hallita sponsoreiden/yhteistyökumppaneiden kanssa pelaamista. Onko sinulla siihen jotain fiksua neuvoa?

– Tuossa oikeastaan sanoin sen, mistä mä lähtisin liikkeelle. Suurin suomalaisen moottoripyöräurheilun ongelma on se, että itse luullaan osaavan tai opetellaan itse se homma. Ei kerrota kaverille asiasta avoimesti, vaan luullaan, että menetetään itse jotain, jos kerrotaan. Meillä on vähän sellainen kateellinen tai sellainen salailukulttuuri tässä hommassa. En tiedä miksi.

Olen käsittänyt niinkin, että se käyttäytyminen sponsoreiden kanssa ... ?

– Minäkin olen mokannut monta kertaa. En ole toiminut oikein, mutta niistähän pitäisi oppia. Pitäisi myöntää virheet ja ajatella sen toisen kannalta. Tuntuuhan se pahalle myöntää itselle että tätä en hoitanut hyvin, menetin jonkun sponssin sen takia, ettei mennyt putkeen. Joskus se voi johtua myös siitä toisesta osapuolesta, jos sponsori onkin halunnut jotain, mitä ei ole sovittu. Olen näissä ollut hyvin tiukkana: Nyt on sellainen homma, että luepas meidän sopimuspaperi, lukeeko siinä tällaista? Sponsorilla saattaa olla omia odotuksia, mitä on kuvitellut päässään, mutta ei ole puhunut niitä silloin, kun sopimukseen on laitettu nimet.

Olen silloin todennut, että tämä vuosi mennään paperin mukaan, mutta jos ei ensi vuonna jatku tästä syystä, niin pahoittelut siitä. Tämä on minun suunnitelmani, ja minun urani ja yritän teille antaa sitä kaiken sen hyödyn, mitä pystyn.

Kaikki luulevat, että some on nyt se juttu, mistä saadaan rahat, mutta olen tyttärelle sanonut, että hoidat vain hyvin perinteiset sponsorikuviot. Menet tuonne autokorjaamoon, joka on sponssannut sinua. Otat pullapitkon mukaan ja kerrot, miten sinulla on mennyt. Juotte kahvit siinä ja höpöttelette mukavia. "En minä uskalla mennä sinne".

Sitten kun hän kävi siellä ja kysyin, millaista oli, niin vastaus kuului: "Sehän oli oikein kivaa, hän oli oikeasti kiinnostunut uinnista ja tästä kaikesta. Oli todella mukavaa olla siellä. Siinä kävi muitakin työnjohtajia moikkaamassa ja ottamassa pullaa ja keskustelemassa." Kysyin, oliko tuo niin iso homma sitä summaa vastaan, mitä ne antoivat sinulle? "No ei tämä ollut paha. Pitää miettiä, että mitä vielä keksisi jouluksi". Eli herääminen asiaan tapahtui siinä vaiheessa. Silloin olin jo tyytyväinen, että apuni on mennyt perille. Pikkasen piti vähän väkisin työntää alkuun, mutta sitten lähti mäkistartilla käyntiin.

– Tyttäreni täytti 18 vuotta. Tätä kuviota on aloiteltu jo kolmisen vuotta sitten ja lupasin ensimmäinen suunnitelman onnistuvan, seitsemän vuotta pääset urheilemaan kuten haluat. Tavallaan on vielä pitkä matka siihen, mitä ajattelen, mitä se voi olla, mutta olen yrittänyt motivoida. Sanoa hänelle, että eikö olisi kiva opiskella ja urheilla sillä tavalla, ettei tarvitsisi miettiä, mitä esimerkiksi kaupasta ostaa? Tai jos kysytään mukaan 2000 euron hintaiselle ulkomaan leirille harjoittelemaan, niin voisit heti sanoa, että minä ainakin lähden, kun muut käy vasta miettimään, että saisiko äitiltä ja iskältä rahaa? Olisiko se kiva silleen? Olisihan se, ja se tarkoittaa sitä, että asian eteen pitää tehdä jotain, Kurvinen painottaa.

Mikä on ajotaitosi ydin? Treenamisen summa...vai?

– Minulla on aina ollut hyvä kaarreajotekniikka. Esimerkiksi crossissa minun hyppytekniikkani ei ikinä ollut huippua. Se oli lähinnä sellaista pomppimista, en minä mitää scrubbeja osaa. Kaarretekniikka ja hyvät startit olivat vahvuuteni sekä se, että silloin nuorena olin todella hyväkuntoinen. Kuntotestitaso ja -tulokset olivat järjettömän hyvät, taisi olla 78ml/kg/min paras tulos vaikka tuli niitä loukkaantumisia ja kaikkea. Enhän minä muuten olisi pystynyt ajamaa crossia tasolla, johtuen niistä loukkaantumisista ja harjoittelusta. Mutta sillä hyvällä kunnolla ratsastin pirun pitkään, joten se supermoto ei tuntunut missään, eikä jäärata tuntunut missään ja enduroakin jaksoin aika hyvin ajaa, kun olin aikanaan tehnyt kovat pohjat.

Vaikka kuntotaso on koko ajan tippunut vuodesta 1996, niin ajotaito ja ymmärrys moottoripyöristä on kasvanut räjähdysmäisesti sen jälkeen. Olen pystynyt näitä muita lajeja ajamaan sillä huonommallakin kunnolla. Vuonna 1995 kykenin vielä ajamaan crossia täysillä, mutta sen jälkeen, vuodesta 1996, en ikinä ole crossierääkään pystynyt ajamaan täysillä. Ensimmäisen kahden kierroksen jälkeen piti alkaa miettimään, millä vauhdilla jaksan loppuun.

Tällä hetkellä en pystyisi ajamaan täyttä vauhtia omien ajotaitojen mukaan kuin puoli kierrosta, ja olisi takki tyhjä. Sitten jaksan ajaa, jos tiputan vauhdista 15-20% pois.

Joku kysyi, minkälaista on ajaa flat trackia? Onko se rankkaa? Sanoin, että ei se sinänsä hirveän rankkaa ole, mutta se tekee siitä rankan, kun yksi erä kestää noin kolme minuuttia. Asiaa selventää, se että jos juoksisit melkein täysillä sen 3 minuuttia, noin 1000 metriä. Eka kertahan menee, ei siinä mitään, mutta kun juokset sen 7-10 kertaa putkeen kahden tunnin aikana. Ja sinun pitäisi parhaiten juosta se viimeinen juoksu, ja se viimeinen juoksu onkin viisi minuuttia.

Ensimmäinen karsintaerä, toinen karsintaerä, kolmas, neljäs ja sitten kun lasket niitä, niin sinun pitäisi olla seitsemännellä ja kahdeksannen kerralla, niitä tuhannen metrin juoksuja juostessasi parhaimmillasi. Se tekee siitä rankkaa otsalohkolle – ja joka kerran pitäisi olla kaikki pelissä.

Se tekee ratalajista, kuten flat trackista, rankkaa ja haastavaa. Ei se, että kerran käyt kolme minuuttia vetämässä helvetin kovaa. Eihän tuo tunnu missään, mutta kun teet sen yli 30°C helteessä ja teet sen seitsemän kertaa, kahden tunnin aikana, niin se tuntuu. Voit testata sen menemällä urheilukentälle. Olet kaksi tuntia siellä ja juokset seitsemän kertaa sen kilometrin täysiä, niin tuntuiko se missään?

Sillä tavalla olen yrittänyt kuvata, minkälainen laji on. Mutta crossissa se tarkoittaa, että juokset maksimisykkeellä melkein tai vauhtikestävyyden ylärajalla iltapäivän aikana kaksi kertaa puoli tuntia. Onhan sekin ihan helvetin kova, mutta meidän laji on niin erilainen, kaksi ihan eri maailmaa. Tai endurossa olet pyörän päällä koko päivän ja huomenna vielä uudestaan. Ei niitä voi verrata, eihän pikajuoksua ja maratoniakaan voi verrata, niin miksi moottoripyöräurheilulajeja pitäisi verrata toisiinsa? En ymmärrä tuota luokittelua, ihan kuin joku motocrossari olisi parempi, kuin joku road racing -kuljettaja. Olen monesti todennut, että ei Mika Kallio voita motocrossissa, mutta ei se motocrossarikaan voita road racingissa. Ne on kaksi ihan eri maailmaa.

Tuleeko mieleen jotain, mitä tässä ei ole käsitelty?

– Yksi asia on, että älkää väheksykö vanhoja mestareita. Eikä tarvitse olla mestarikaan. Menkää kysymään niiltä, mutta arvostakaa heidän aikaa. Kiitoksella varmaan saa aika paljon. Varmasti moni mielellään kertoo, mutta sitten kysyjän pitää myös olla valmis kuuntelemaan. Et voi kysyä, jos et ole valmis kuuntelemaan.

Hyödyntäkää sitä vanhempien, kokeneempien kuskien ymmärrystä lajista, yrittäkää ymmärtää, mitä itse teette ja mitä haluatte ja sitten saada juuri itsellenne oikeat tyypit siihen ympärillenne, kun ei ne samat tyypit toimi kaikille.

Ja treenatkaa porukassa. Opin vasta -24 keväällä, eli viimeisenä ajovuotenani, ymmärsin, miksi ulkomaalaiset kuskit on niin saatanan kovia taistelemaan, ne ei anna periksi yhtään. Tämä on hyvä treenivinkki siitä, miten asioita kannattaa miettiä:

Olin treenaamassa Tito Rabatin kanssa Alcarrazissa, Espanjassa. Ajoin edellä ja Tito välillä jäi, välillä sai minua kiinni, mutta ei päässyt kertaakaan ohi. Olimme sopineet, että ajamme eriä, ja sitten se yhdessä erässä mokasi mun perässä siinä parin kierroksen kohdalla ja jäi minusta. Suomalainenhan olisi tyytynyt siihen, jatkanut ja sitten olisi ajettu kaukana toisistamme erä loppuun.

Ulkomailla tapahtuu sillä tavalla, että kun mokaat, niin oikaiset odottamaan sitä nopeampaa kuskia johonkin sopivaan seuraavaan mutkaan ja hyökkäät heti perään ja sitten jatkatte sitä kamppailua myös sen loppuerän ajan. Eli tässä maksimoidaan se kaksinkamppailun määrä siitä kymmenen minuutin erästä. Mutta jos Suomessa tapahtuisi näin, niin suomalainen tulisi ensimmäisenä sanomaan, että mitä sä oikaisit, ei noin saa tehdä. Mutta siinä ei ole kysymys oikaisemisesta, vaan siitä, että kun treenataan yhdessä, niin maksimoidaan kaksinkamppailun aika. Ja kun teet jokaikinen treeni tuota kaksikymmentä vuotta, niin et kyllä anna kovin herkästi periksi.

Mutta minä opin sen vasta viimeisellä kaudellani. Nyt jos treenauttaisin nuoria kavereita, niin käskisin niitä tekemään juuri noin. Mutta vaikka olen toki treenannu satunnaisesti muidenkin kanssa, niin mä ymmärsin tuon taistelutahdon rakentamisen liian myöhään, vasta 2024 ja aloitin ajamisen vuonna 1981. Tähän voisi lopettaa, että treenivinkki, miten asioita pitää miettiä, Lasse Kurvinen päätti. 

Kiitos, Lasse.

Aiheesta aiemmin:

Tiistai 10.2.2026 08:01

Mäntyharjulta kaksinkertaiseksi maailmanmestariksi. Lasse Kurvisen tarina, osa II: Flat Track -kunkuksi ja suunta Amerikkaan!

Torstai 29.1.2026 10:26

Lasse Kurvisen tarina: Mäntyharjulaisen motocrossarin tie flat trackin kaksinkertaiseksi maailmanmestariksi, osa I