Jäärata-ajoa kokeilemassa Kyrkkärillä - luulot taatusti isommat kuin osaaminen

Seinäjoella sijaitseva Kyrkösjärven jäärata on avoinna harjoittelulle kahtena päivänä viikossa, ja silloinkin vain muutaman tunnin. On hienoa, että radalle pääsee edes joskus, mutta soisi isolla talkootyöllä rakennettavan ja ylläpidettävän radan olevan auki vähintään päivittäin. Jo senkin takia, että paikalliset jäärata-ajajat saisivat harjoitella riittävästi ja heillä olisi entistä paremmat mahdollisuudet kolkutella kansallista kärkeä. 

Päättäjien ja muitten vastaavien kannattaisi käydä seuraamassa kisoja ja harjoittelua: lajissa eivät liiku isot rahat, mutta pohjalaisittain asiat on tehty erittäin hyvin ja suurella intohimolla. Järjestelyt pelaavat aina varmasti, ja siinä ei sään herrakaan mahda mitään, vaikka laittaisikin vastaan. Kisat pidetään joka tapauksessa tavalla tai toisella.

Olin jotenkin mielessäni kuvitellut, että rata on autio ja tyhjä mennessämme harjoittelemaan, mutta koska harjoittelumahdollisuuksia on noin niukasti, niin väkeä radalla - lajin onneksi - riitti. Koska illuusioita omasta osaamisesta ei ollut, ei se minuakaan sinänsä häirinnyt. Lähinnä elätin toivoa, että pääsisin sikäli ajamaan itsekseni, etten olisi radantukkeena. Eihän se tietenkään niin yksinkertaista ollut, mutta siitä myöhemmin.

Kahvi on tärkeää

Jäärataharjoittelu aloitettiin asianmukaisesti kupillisella kahvia. Sää oli sopiva, nollasta pariin pakkasasteeseen eikä radalla ollut vettä.

Talven aikana kaapissa kutistunut ajoasu päälle, alle tekninen alusasu ja tekninen raappapusero, hartioihin ulottuva windstopper-kypärähuppu ja vedenpitävät talviajohanskat sekä Maralta lainaan saadut kunnolliset crossibuutsit, siinä varustus. Lisäksi tavallinen umpikypärä, joka ei ehkä ollut maailman paras ratkaisu, mutta Maran tarjoama crossikypärä osoittautui liian pieneksi.

– Anna moottorin kiertää, pyörässä on normaalia pidemmät välitykset. Ja seuraa samalla, että lämpö ei nouse yli 90 asteen. Yritä pitää keho rentona ja luota piikkeihin ja renkaisiin, ne pitävät hyvin, Mara opasti.

– Kun tulet kaarteisiin, niin hiljennä ajoissa ja leikkaa sisään mieluummin myöhemmin kuin aikaisemmin. Jos leikkaat liian aikaisin, ajaudut pahimmassa tapauksessa kaarteen lopussa ulos. Ja muista katsoa riittävän ajoissa jo seuraavaan kaarteeseen, että kehosi osaa ohjata oikein.

Ajamaan!

Tottai jokaisen jäärataa katsoneen mielessä on kuva siitä, miten kuskit vetävät rataa hirvittävää vauhtia ja kaarteet läpi siististi sivuluisussa. Saattaa olla, että itsekin kuvittelin ajavani jotenkin niin, mutta huomasin nopeasti, että todellisuus oli jotain muuta. 

Ensinnäkin tietysti lainapyörä on aina lainapyörä ja varsinkin silloin, kun se on toisen kisapyörä. Ja toiseksi röpeliäinen ja luminen jäärata on aivan eri asia kuin asvaltti tai edes sora, joista edellämainitusta pääosa ajokokemuksestani on.

Jäärata röykyttää pyörää ja kuskia jatkuvasti, ja varmasti kestää aikansa, ennen kuin oppii luottamaan siihen, että pyörä kulkee ja toimii sillä kuin ajatus.

Sää oli sillä tavalla hankala, että näkyvyys oli hieman heikohko. Päivä oli harmaa, mikä heikensi radan reunojen ja suunnan hahmottamista ja siten seuraavan kaarteen näkemistä.

Umpikypärä ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, vaan visiiriä piti pitää vähän raollaan. Sen seurauksena ajoviima vesitti silmiä, mikä heikensi entisestään näkyvyyttä. Ilmastointiteipillä olisi varmaan saanut pienennettyä raon sopivaksi, mutta sitäpä ei tavallisuudesta poiketen ollut mukanani. Muuten oli sopivan lämmin koko ajan.

Pari ensimmäistä kierrosta meni körötellessä ja ihmetellessä radan kulkua ja sitä, miltä ajaminen tuntuu. Tajusin ajavani kuin kuka tahansa moottoripyörälläajon opettelija - katse oli kiinni etupyörän edessä vilistävässä radanosassa. Koska tuntuma puuttui, halusin tiedostamattani seurata radan pintaa, ja vasta vähitellen pystyin tietoisesti nostamaan katsettani ylemmäs ja eteenpäin. Silti totesin katseen vähän väliä hakeutuvan liian lähelle. Mikä oli huvittavaa jo senkin takia, että radan pinta on kaltaiselleni hitaalle ajajalle todennäköisesti varsin samankaltainen joka kohdasta.

Vasta myöhemmin opin huomaamaan, että asia tosiaan oli niin, kuten Mara oli sanonut, että radan pinnan laatu ja siten myös pito, oli erilainen eri kohdissa, ja ammattilaiset tietysti tietävät ja tutkaavat asian sitä sen kummemmin ajattelematta.

Help! Muita radalla!

Kyrkkärillä treenaamassa olleet enemmän ja vähemmän ammattilaiset lähtivät niinikään matkaan ajamaan minun vielä radalla ollessani. Onneksi Mara oli ennen ajoon lähtöäni muistanut varoittaa minua siitä, että "nämä kaverit tulevat lujaa ja läheltä ohi, mutta älä huoli, he osaavat ja tietävät kyllä mitä tekevät, kunhan et tee yllättäviä liikkeitä".

Niinpä ajoin huolettomin mielin paitsi että huomasin yrittäväni tähystää puuttuvista taustapeileistä takaapäin tulevia. 

Maran varoitukset kumuloituivat todeksi sillä siunaamalla, kun yksi heistä täräytti kaarteessa ohitseni vähintään kaksinkertaisella nopeudella noin kolmen sentin päästä. Onneksi housuni eivät kuitenkaan tahriintuneet, vaan pystyin jatkamaan ajoa.

Ensimmäinen setti väsytti nopeasti. Vaikka vauhti ei päätä huimannutkaan, niin keskittyminen vaati paljon, joten päätin käydä huilaamassa varikolla.

En muista, milloin olo olisi viimeksi tuntunut niin hyvältä. Vaikka olin tietoinen siitä, että etenin kuin etana radalla, hymyilin varmasti kuin kuuden tuuman jakoavain pyörän pysäyttäessäni.

Varikolla

Kuppi kahvia teki taas hyvää ja vilvoitti sielua.

Ehdimme vaihtaa muutaman sanan pyörästä, ja Mara kertoi siitä mitatun 58 hevosvoimaa takarenkaalta. Siltä se tuntuikin, teho ei taatusti jarruttanut kevyen pyörän menoa, kuski kyllä.

Pyörä on alkujaan vuosimallin 2011 Honda CRF 450 R ja se painaa nykykunnossa noin 110-115 kg. Alustaa on madallettu, shimmattu ja räätälöity kisakäyttöön ja pyörässä on STM-luistokytkin. Lisäksi siinä on vaihdeshifteri ja Acrapovicin putki. Moottorille on tehty kansityöt ja laitettu Carillon kiertokanki sekä viritysnokka-akseli ja tehokartoista huolehtii Power Commander.

– Keskity siihen, että mies pysyy kaarteissa niin pystysuorassa asennossa kuin mahdollista, ja pyörä kallistuu jalkojen välissä. Jääradalla ei ohjata pyörää kallistelemalla samalla tavoin kuin maantiellä, Mara totesi, kun kysyin mitä kannattaa yrittää opetella seuraavaksi. – Ja rentoutta peliin.

Seuraava setti

En osaa sanoa, miltä meno näytti jatkossa, mutta itsestäni ainakin tuntui siltä, että jotain ratkaisevaa oli muuttunut. En väitä, että vauhti olisi noussut, mutta pyörän hallinnan ja sen käyttäytymisen ymmärryksen tunne kasvoi.

Kaarteisiin menoa helpotti tavattomasti se, että keskittyi Maran opetuksen mukaisesti kallistamaan pyörää, ja parilla viime kierroksella muistin jo pätkittäin pitää itseni tietoisesti täysin rentona kaarteissa. Tunne oli todella hieno. Pyörän ja miehen yhteispelin luonne muuttui (hetkittäin) täysin, ja ymmärsin, mitä tässä tavoitellaan. 

Toki siitä on vielä pitkä monien satojen ja tuhansien ratakierrosten matka siihen ennenkuin aavistuksenkaltainen tunne muuttuu oikeaksi osaamiseksi, mutta itselleni tuli tästä varsin palkitseva olo, koska koin selkeästi oppineeni jotain. Ja joka tapauksessa kaarteissa oli ajoittain jo havaittavissa pientä sladinkaltaisuutta.

Varikolle ajaessani hymy oli varmaan vielä entistäkin leveämpi ja koko päivästä ja hyvästä opetuksesta jäi tavattoman hieno fiilis. Kiitos, Mara! Kyllä, Motouutiset suosittelee lajia kaikille kiinnostuneilla.