– Muistatkos, kun anoppi joku vuosi sitten uhkaili lahjoittaa minulle moottoripyörän, urisi Jaska matalimmalla bassobaritoniäänellään, joka sai kahvitassit väpättämään pöydällä ja herättäisi huomiota jopa Harley-kokoontumisessa.
– Tottahan toki minä sen muistan, ähkäisin tuntien koko silloin syntyneen kateuden piston sekä hartioillani, sydämessäni että munaskuissani.
– Ihmettelinkin aikoinaan, että miten sille lupaukselle kävi, koska yhä edelleen ajat samalla, vanhalla, arpisella ja rutaisella Bemarillasi, totesin.
– No eihän siitä mitään tullut, kun anoppi olisi ostanut Gold Wingin, ja sehän on Honda! Enhän minä, oikea, ehta ja väärentämätön Beamerimies, joka vuosikymmeniä olen vannonut baijerilaisen osaamisen nimiin, voi siirtyä mihinkään muuhun merkkiin, ähisi Jaska miltei kyynelet silmissä.
– Niin, muistankin miten olet näiden kaikken vuosikymmenten ajan systemaattisesti "suhtautunut varauksella" minun ja muiden kavereidesi omistamien pyörien merkkeihin, malleihin ja siinä sivussa vielä ajotaitoon, kykyyn pitää näitä pyöriä kunnossa ja melkein kaikkeen mielenterveyteemme liittyvään hyvinvointiinkin, kun emme aja Bemareilla. Toisaalta, se oli sinun BMW:si, jota aina jouduttiin korjaamaan reissuilla – ja odottelemaan, minä muistelin ja rohkaisin: – Et varmaankaan enää kehtaa kääntää kelkkaasi ja siirtyä toisen merkin kuskiksi?
– No en, mutta nyt pisti anoppi pahan. Ovat ilmeisesti tyttärensä kanssa keskustelleet aiheesta. Muistathan, että Pirjo halusi meille Wingin, kun siinä on takanaistujalla niin lokoisat olot?
– Kyllä, ja sehän on ymmärrettävää, mikä tahansa...
– Älä nyt sinäkin aloita, vaan koeta kerrankin kuunnella, kun mies avaa sydämensä toiselle todella tukalassa tilanteessa, parkaisi Jaska.
Se mykisti minut. Tällaista tuskanhuutoa en ollut Jaskalta, enkä sen paremmin keneltäkään muultakaan mieheltä, elämäni aikana aiemmin kuullut. Mitä olikaan tekeillä?
– Nyt on anoppi luvannut pakettiin vielä ajokortinkin, karjaisi Jaska.
– Mutta sinullahan on jo moottoripyöräkortti!
– Joo, mutta Pirjolla ei. Anoppi ostaa sille sekä prätkäkorttikoulutuksen että tuliterän Wingin. On kuulemma ansainnut sen vuosien kärsimyksen jälkeen. Eikä kommentteja, kiitos, edelleenkään Bemarin takapenkkiolosuhteista.
– Mutta eihän tuossa mitään pahaa ole. Ajattele, nyt saat sinäkin omia tavaroitasi mukaan, kun lähdette prätkäreissulle! Saat pelkään tankkilaukun sijaan käyttöösi lisäksi kolme muutakin laukkua!
– Ei tässä siitä ole kysymys, sehän on hienoa, jos opettelee ajamaan. Mutta: Näe tämä mielessäsi. Olemme reissussa. Tulemme hotellin pihaan. Minä hieman ikääntyneellä Bemarillani, ja sitten Pirjo tuliterällä Wingillä. Miltä se katsojista näyttää?
En sanonut mitään. Hain sen sijaan meille isot aamuoluet. Kyllähän sen tietää, miltä vanha, rutainen, hädin tuskin koossa pysyvä Bemari näyttää tuliterään Wingiin verrattuna. Ja vähän samanlainen ero oli Jaskan ja Pirjonkin välillä. Toki Jaska oli kerännyt vuotensa kunnianarvoisemmin kuin Bemarinsa.
Joimme oluet syvän hiljaisuuden ja yhteisymmärryksen vallassa. Sitä varten kaverit ovat.
– Pakko on vissiin vaihtaa uuteen Bemariin, rikkoi Jaska syvään huokaisten meditatiivisen hetkemme. – Että kehtaa ajaa rinnalla.
Hyvää Äitienpäivää kaikille!
Toivovat Motouutisten Toimitus & Avustajat